Tönötin aamulla bussipysäkillä ja olin aamuäreä ja tylsä ja kaikkea sellaista, mitä nyt ihmiset aamuisin tapaavat olla ilman sen kummempaa syytä.
Kun bussi tuli, sen pysäytti raihnas papparainen yhdellä tormakalla kepinheilautuksella. Pappa on sellainen naamaltaan tuttu, jota poika tapaa kerran-pari päivässä ulkoiluttaa pitkin lähiön katuja. Aikamiespoika harppoo edellä pottuuntuneen näköisenä ja pappa paarustaa perässä keppiin nojaten. Reilu vuosi sitten kuninkaallisesti pojan sylissä istui koira. Tipsu. Jota ulkoilutettiin myös.
No  pappa siis ryykelsi keppeineen ensimmäisenä sisään ja tukki raihnaspappamaisesti tietysti koko kulkuväylän punnertaessaan itseään etupenkille.
Sitten unohdin koko papparaisen, yritin meditoida ja uskotella itselleni että kyllä tästä vielä kelpo päivä tulee. Yleensä tulee, kun tarpeeksi vakuuttelee. Laulelin mielessäni ja olin elämääni suhteellisen tyytyväinen.

Perillä keskustassa lähdin suunnistelemaan töihin ja huomasin että pappa keppeineen oli menossa vähän samaan suuntaan.
Vaan olipa papan askel kepeä!
Ei ottanut keppi maahan, jalka nousi ja minulle teki tiukkaa pysytellä papparaisen tahdissa.
Ylitimme kahdet liikennevalot ja papan askel ei kun tiivistyi vain. Keppi näytti hetki hetkeltä enemmän rekvisiitalta.
Viimeisissä liikennevaloissa vastaan tuli nuori nainen pyörällä. Pappa melkein törkkäsi keppinsä pinnojen väliin ja sähisi: "tää ei ole pyörätie" ja jatkoi kepeää kulkuaan ennen kuin nuori nainen edes ehti tajuta, mitä oli tapahtunut.
Paapan taivallus päättyi arvatenkin terveyskeskuksen laboratorioon, sellaiselta suunta vaikutti - ja minun aamustani tuli aivan vallattoman iloinen.
Äkäpappa taitaa pitää poikaansa tiukassa liekanarussa olemalla vanha ja raihnas ja äksy silloin kun sattuu sopimaan.
Siinä on elämäntavoitetta kerrakseen jos alkaa vaikuttaa siltä, ettei jälkikasvu älyä muuttaa riittävän kauas kotikonnuiltaan.

*

Vein eilen Isoveljen ja Pikkusiskon uimaan. Isosiskolla oli harjoitukset.
Pikkusiskosta tulee isona uimari.