Vapaapäivät ovat kulminoitunueet siihen pisteeseen, että perhe-elo alkaa jo himppasen verran ottaa kupoliin; varsinkin kun Pikkusisko haluaa kolmen sekunnin välein luistelemaan /uimaan /pelaamaan jotain /katsomaan jotain / tekemään yhdessä jotain/ piirtämään /maalaamaan /katselemaan heiluvaa hammasta /säälimään heiluvaa hammasta / laittamaan laastaria kolme viikkoa sitten tulleeseen mikroskooppisen pieneen naarmuun / ihan mitä tahansa kunhan ei sitä mitä itse olen juuri tekemässä ja sitä paitsi miksei vieläkään vaikka joulusta on jo yli viikko ole otettu käyttöön kaikkia joululahjoja ja katsottu kaikkia elokuvia?
Itse asiassa olen loma-ahdistuksessani sellaisessa vaiheessa, jossa toivon että koko muu lauma palaisi työ- ja säilöntäpaikoilleen ja jättäisi minut kotiin kaikessa rauhassa yksin, suunnilleen viikoksi.
(tätä naurettavan lyhyttä kappaletta kirjoittaessani Pikkusisko on jo halunnut luistelemaan sekä esitellyt kahteen eri kertaan heiluhampaansa, kysynyt kenelle kuulu paita joka löytyi hänen vaatekaapistaan, ollut menossa pulkkamäkeen ja tullut vielä varmemmaksi vakuudeksi näyttämään taas sen hampaansa)
On sitä paitsi ihan EPÄÄ, että lapset joutuvat menemään ulos pulkkailemaan ja aikuiset saavat jäädä kotiin laittamaan ruokaa ja siivoamaan.
Minun mielestäni puolestaan on ihan epää että joudun seisomaan luistelukentän laidalla värjöttelemässä ja katselemassa kun lapset eivät luistele vaan istuvat lumihangessa juoruilemassa kavereidensa kanssa luistimet jalassa. Että miksi xxxx:ssä minun pitää sinne mennä seisomaan ja katselemaan sitä, minkä he voisivat vallan yhtä hyvin toteuttaa ilman luistimia kotipihassa pulkassa? (ja sekin on vähän epää että hraHakkaraisella on päänsärky, ja kun sillä on se saa maata ihan rauhassa potemassa. Mutta jos minulla on en saa.)
(Pikkusisko on käynyt kolme kertaa kysymässä koska mennään luistelemaan; Isosisko on kysynyt kaksi kertaa että jos mennään niin saako ottaa mehua ja mandariinia mukaan; Isoveli kysyi osaanko norjaa ja voinko suomentaa sen norjankielisen tekstin joka on Hadrianus Molen päiväkirjassa)
Ja nyt ei sitten ole enää muuta vaihtoehtoa kun yrittää löytää mahdollisimman lämpimät vaatteet ja mennä tököttämään sinne typerän kentän laidalle. Voisin tietysti ottaa omat luistimet mukaan, mutta sekin on ihan epää koska silloin en kumminkaan saa luistella rauhassa vaan minussa roikkuu ainakin kolme tyttöä joiden pääasiallisena tavoitteena on keilata minut kumoon roikkumalla koko painollaaan minussa. Ja sitä paitsi Pikkusiskon kampeaminen pystyyn on sata kertaa hankalampaa kuin ilman luistimia.
Mistä sitä paitsi tietää, milloin luistimet täytyy terottaa?
Ja minäkö muka ärtyisä? Älkää olko naurettavia!

**

edit illalla

Ihan hyvä(hkö) päivä tästä kuitenkin tuli.
Otin ne typerät luistimet mukaani ja virittelin joululahjani jonkinlaiseen toimintakuntoon. (sain sen hraHakkaraiselta; en ole vielä ihan varma  kuinka siihen suhtautuisin.) Luistelin kolme varttia, vaihdoin kengät jalkaan ja odottelin että Pikkusisko sai luistelunsa luisteltua.
Isot tytöt - Isosisko ja kummikimuli -  jatkoivat juoruluisteluaan vielä reilulla tunnilla. Isoveli pelasi shakkia.
Söimme, kävimme kaupassa.
Menimme uimaan. Ajattelin että sauna tekisi hyvää luistelun kangistamalle minulle. Räpiköin hetken. Pikkusisko oppi melkein uimaan. Istuimme tovin saunassa.
Kotona lapset sulkeutuivat kuuntelemaan sadannenyhdennentoista kerran Isoveljen joululahjaa.

Pikkusisko on käynyt ainakin kolme kertaa kinuamassa iltasatua ja muistuttanut: "muista huominen!"

Minun pikkuiseni täyttää huomenna kuusi vuotta.
Kuusi vuotta sitten ajattelin, rukoilin, toivoin: "kunhan ei tule keuhkovaivoja eikä ruokaongelmia, kaiken muun otan ilolla vastaan."
Sain Pikkusiskon.
Maailman tarmokkaimman ja hyväntuulisimman, ilman keuhko- ja ruokaongelmia.
Yritän joka ikinen päivä muistaa olla iloinen, onnellinen.

Vaikka kaikki onkin aina ihan epää, niin ainakin se on ihan itseaiheutettua epää.
Ja vaikka niitä on melkein liikaa, on myös onnea ylenmäärin ja paljon.