Aina syksyisin (ja toisinaan myös tammikuisin) nenässä alkaa tuntua avaamattomien vihkojen ja korkkaamattomien kynien houkutteleva tuoksu, mieli rullaa aktiivisesti ja sielu janoaa uutta toimintaa - on aika keksiä harrastus! Jokin sellainen joka ruokkisi väsynyttä mieltä ja jonne jaksaisi raahautua vielä keskitalven kaamostuneessa sohjoräntäsademyrskyssäkin.

Aina syksyisin - ja tammikuisin myös - ovat sanomalehdet, ilmaisjakelut ja kauppojen ilmoitustaulut väärällään harrastusmahdollisuusmainoksia - siitä ei kun poimimaan sopivimpia sattumia omaan soppaansa.

Eilen jo kartoitinkin paikallisen työväenopiston valikoimasta kiinnostavia kursseja, ja torppasin ne melkein kaikki.
Piirustus, maalaus ja akvarellointi kaatunevat siihen, etten osaa piirtää kuin hätinä tunnistettavan tikku-ukon. Ja kukkasen, sellaisen kokousmuistiinpano-pitkästymiskukkasen.
Musisointiin vaadittaisiin nuottikorvaa, savenvalantaan kädentaitoja.
Veistokurssit kompastuvat kyvyttömyyteen käsitellä työkaluja, ompelukurssit... no -tiedättehän: humanistina saan koneen kuin koneen selvitystilaan. Ala-asteen kässänope oli vilpittömän hämmästynyt siitä, kuinka onnistuin saamaan perussingerin vääntämään kohokuviokirjo-ompelua. Aika nopeasti sen jälkeen sain koneen vääntämään myös rytty-myttyompelua, jota seurasi neulan katkeamiseen liittyviä episodeja.
Tanssikursseilla minä kompastun kynnykseen ja ope turhautuu, koska aloitan aina väärällä jalalla.
Ainoa yritykseni show-tanssin hektisessä maailmassa kaatui siihen, etten vielä viidennelläkään harjoitustunnilla kyennyt astumaan harjoiteltavan tanssin ensimmäistäkään askelta oikealla jalalla ja oikealla tahdilla. Sekoitin koko rivin ottamalla pienen apuaskeleen vasemmalla, kun en muuten päässyt käyntiin. Omasta pyynnöstäni minut siirrettiin tanssiryhmän pahansisuiseksi avustajaksi kulissien taakse.
Se oli hyvä juttu sekä show:lle että itselleni.
Siskolle yritin ehdottaa, että voisin mennä viulunrakennuskurssille ja valmistaa hänelle instrumentin. Siskon mielestä kannattaisi keskittyä ehkä sittenkin ennemmin hyvin pienen harjoitusviulun rakentamiseen, koska "niissä se kamala kriih-krääh ei niin kauheasti häiritse".
Ja aikaisemmin oppimani kielet ovat vieläkin päästäni joko kadoksissa tai yhtenä mylläkkänä muuten vain.

Niin että ei mitään uutta harrastusrintamalta tässä mielessä.
Sitä paitsi, huomasin eilen harrastavani lasteni harrastuksia.
Koska kannatamme voimakkaasti lähiharrastamista, ei varsinaista kuskaamisrinkiä sentään tarvitse kehitellä, mutta kas kummaa!
Olen Isoveljen jalkapallojoukkueen jonkinlainen jojo. Eilen kätilöin kasaan jalkapallotytöille joukkueen, ja olen senkin jojo.
Jojoilen kahtena-kolmena iltana viikossa.
Sen lisäksi lupasin viedä Pikkusiskon lähikoululle jumppaan, ja lupasin opettaa hänelle nokkapillin soittoa (missä vaiheessa ja miksi? Missä oli itsesuojeluvaistoni tuon lupauksen hetkellä?!)
Eipä tuohon viikkoon päiviä juuri enempää mahdukaan, ja jos sattuisi mahtumaan, keksii herrakerho pitää kokouksiaan juuri silloin.

Harrastan siis samaa kuin viime vuonnakin:
jalkapallopoikia (ja -tyttöjä!)
leipomista kotona
lukemista bussissa ja kotona
dementiahiihtoa jos ehdin
ja tietysti bloggaamista työajalla.

Mutta mitä nyt sitten teen kaikilla niillä uusilla hyväntuoksuisilla vihkoilla, jotka jo ehdin harrastusinnostuksissani ostaa? Kysyn vaan.