viikonlopussa taas kerran.

Milloinkohan sitä tulee niin fiksuksi että lakkaa odottamasta viikonlopulta ihmeitä? Tai milloin niitä ihmeitä alkaa tapahtua? Joka ikinen viikko toivon, että olisi aikaa vaan olla, lueskella, hipsutella yöpaitasillaan, vetelehtiä. Joka ikinen viikonloppu täytyy laittaa ruokaa, käydä kaupassa, siivota, pyykätä, hoitaa lapsia - ihan kuten arkisinkin, oikeastaan vähän enemmänkin (Pikkusisko on päässyt sisälle hoitorytmiin; kotirytmi on vieras valtaaja, jota vastaan täytyy kamppailla). Johan tätä lapsiperhe-elämää on eletty reilusti yli kuusi vuotta, koska siihen tottuu? Tai edes, milloin lapset alkavat huolehtia itse itsestään aamuisin niin, että aamupalan jälkeen voisi vetäytyä kaikessa rauhassa sänkyyn lueskelemaan, ja nousta vasta sitten kun päässä alkaa tykyttää?

Tänä aamuna nukuttiin puoli tuntia normaalia pidempään - yleellistä. Mutta kurjaa, koska naperot olivat nälissään, eivätkä halunneet tulla kainaloon köllöttelemään. Aamuissa parasta on yöpaitasillaan tassuttelu ja unentuoksuisten lasten nuuskiminen.