Tulipa kierreltyä maailmaa, tai ainakin kotimaata. Ei ole meikäläisestä matkahommiin, kyllä se ainakin tällä reissulla selvisi: lihaksia kolottaa, päässä sätii ja särkylääkeaskin kansi kahisee tasaiseen tahtiin. Miten kummassa matkatyöläiset tai toisella paikkakunnalla työskentelevät jaksavat?

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Pelkkä ajatuskin siitä, että tekisin tätä joka arkipäivä, on pelottava. Olisin kotona aina myöhään illalla, aamulla pitäisi lähteä ennen kukonlaulua – miten voin vetäytyä tästä kunnialla? Pyöräilin illansuussa kotiin juna-asemalta, viimeisessä mutkassa jalkapallokentän ohi. Muutamia pikkupoikia oli siellä pelailemassa – silloin tajuntaan iski, että jos saisin sen paikan, en ikinä ehtisi nähdä Isoveljeä harjoittelemassa tai pelaamassa. Päätös lienee sitten sitä myöten selvä.

 

Jotain produktiivistakin sentään tässä päivässä: matkan aikana sain vihdoinkin luettua Kaisu Rättyän ”Suvi Kinosta seuraten”. Johan se onkin odottanut vuoroaan. Nyt tarkoituksena onkin hyökätä taas kerran Parkkisen trilogian kimppuun. Lukuelämystä tosin seuraa valtaisa henkinen rasitus: oppisinpa joskus edes likimainkaan yhtä notkeaksi sanankäyttäjäksi – ja toisaalta menee ainakin viikko Rupu-enon kuolemasta toipuessa. (anteeksi vain te, jotka ette tunne loppuratkaisua!) Rassaavaa eläytyä niin tosissaan fiktioon – mutta senpä vuoksi en ole kyennyt vuosiin lukemaan monia muitakaan oikeasti hyviä kirjoja – vaikkapa Sormusten herraa. Tässä arkisirkuksessa, vaikka lukuaikaa löytyisikin, ei ole henkistä sijaa edes pikavisiitille keskimaahan, saati päiväkausien taipaleelle.

 

Puolikorvalla kuuntelen iltauutisia – turkistarhaiskuja. Eivätkös ne ole jo hiukan poissa muodista?