viikko on taas alkanut. Viikonloppu oli ohi ihan liian nopeasti, niin kuin aina. En ehtinyt ollenkaan tarpeeksi sitä kaikkea, mitä olin suunnitellut: levätä, lorvia, vetelehtiä, makoilla, pötkötellä, lötkötellä, olla vain, laiskotella, torkkua, nuokkua tai röhnöttää.
Oli ihan liikaa tekemistä, vaikka parhaani kyllä yritin saadakseni tuon ylläolevan 2do-listani lyhenemään.

*

Pikkusisko on ruvennut olemaan ulkona itsekseen, tai lähinnä isojen kanssa. Aivan yksin häntä ei vielä voi pihalle laskea - hentoinen kimuli kun ei saa alaovea yksin auki.
Kulttuurishokki kurmuilee sisuksissani, kun talo hiljenee lasten sännätessä ulos. Outoa hiljaisuutta.

*

Lukea ehdin aikalailla, vaikka tuntuikin siltä, etten repeä mihinkään.
Luin:
Kirsti Ellilän: Pappia kyydissä. Pidin. Hauska ja hauskasti kantaaottava - yllättäen taas ajankohtaiseen keskusteluun nousseesta aiheesta, naispappeudesta. Hömppää kai, mutta ei höpöhömpää kuitenkaan. Hyvässä hömppeessä on mielestäni aina myös asiaa, pähkinä purtavaksi tai ongelma ratkaistavaksi.

Märta Tikkanen: Sofia aikuisena.
Elämäkerrallinen kaunokirjallisesti kirjoitettu kuvaus aikuisen mbd-henkilön elämästä.

Outi Hukki: Rubiinikengät.
Ei aavistustakaan, miksi tämän kirjan nappasin kirjastosta mukaani. Ei sopinut ahdistuneeseen mielentilaani ollenkaan, mutta luin sisukkaasti, seesteiseen loppuun asti. Pidin ja en pitänyt - varsinkin kirjoitustyyli herätti minussa voimakasta kaksijakoisuutta.
Jostain syystä olen "uskaltautunut" viime aikoina lukemaan näitä ahdistavia: alkuvuodesta luin Ken voi airotta soutaa, muutama viikko sitten Jäähyväiset Einolle.
Onko siinä jotain taikauskoista? Että uskaltaa lukea vaikeista aiheista ja asioista - onko se lällättelyä elämälle vai elämän haastamista? Vai itsensä haastamista: selviydynkö tästä tarinasta voittajana?
Luen näitä aivan eri tavalla kuin muita kirjoja tai elämäkertoja, jotenkin pinnallisemmin ja ohimenevämmin. Melkein yhdellä hengenvedolla, laskematta kirjaa käsistäni. 
En uskalla pysähtyä hetkeksikään miettimään, kuulostelmaan kielen kulkua tai sanojen sointia. Jos pysähdyn alan itkeä. Luen suorittamalla. Ja silti haluan niitä lukea.
Vaikka omat kokemukseni sairaalamaailmasta rajoittuvat (suhteellisen) valoisiin muistoihin Pikkusiskon keskola-ajoista, tunnistan näiden kirjojen äideissä paljon niitä tunteita, joita itse tuolloin kävin läpi. Leijonaemous taitaa meissä olla myötäsyntyistä, kokemuksemme yhteisiä. Riippumatta siitä missä ja miten tarina alkaa, ja miten se jatkuu.

Paria parisuhdeitsehoito-opasta aloin lueskella. Toisessa ihmisiä luokiteltiin mihin-lie murmeleihin ja kultaisiinnoutajiin, toinen puolestaan oli suomalaisille suomalaisista kirjoitettu. Katsotaan saanko niistä sanottavaa aikaiseksi.
Setä Jumala, täällä Anna on edelleen kesken. Miksi en pysty lukemaan sitä? Onko se liian tuttu ja kaluttu, eikö sillä ole enää mitään annettavaa tai sanottavaa minulle? Mikä minussa on muuttunut?

*

ei minusta ole kirja-arvostelijaksi.

*

note:
Muistettava ostaa kumisaappaat Isosiskolle!