näin loppuviikosta lapsuuden pihakaverin, vaihdettiin pikaisesti kuulumiset. Kovasti on pikkutyttö muuttunut: vaatimattomasta harmaasta on tullut kultaa kimalteleva helskyvästi naurelevainen nainen. Kertoi rakentavansa miehensä kanssa taloa.

Kotimatkalla iski julma kateus. Tai epäusko, kummin vain.
Miten ihmeessä voi kaupantädillä jonka puoliso on hoitotyössä, olla varaa?
Mitä teen väärin, kun minulla ei ole? Tai pitäisi kai kysyä, mitä me hraHakkaraisen kanssa yhdessä teemme väärin, kun meillä ei ole?
Viikonloppuna istuttiin siskon kanssa oikein pohtimaan asiaa.
Ei ole kultakoruja, ei uusia vaatteita, ei viimeisen päälle desing-sisustettua asuntoa. Ei ole autoa, ulkomaanmatkoja, lasketteluhiihtolomaa eikä lomaosaketta. Mistä vielä voisi säästää, niistää muutaman sentin pois?
Mitä rahamaailmassa on sellaista mitä en ymmärrä? Miksi minun rahani ei tee pieniä rahanpoikasia joista sikiäisi upouusi talo metsänreunaan? Tai merenrantakin kyllä kävisi.
Miksi säälittävät sijoituksenikin noudattavat vain maailman talouselämän tämänhetkisiä suhdanteita ja valuvat hiljalleen alamäkeen?
Missä vika on?

Vai onko karu totuus oikeasti se, mitä kaupunkilegendaksi olen arvellut: noiden upouusien tarkkaan mietitysti sisustettujen talojen keittiöissä tarjoillaan ruuaksi pirkka-koiranmakkaraa (kolme pötköä kahdella eurolla) ja leipäjonokassien sisältöä?

Ihan oikeasti en ymmärrä.

Kaikki johtuu varmaan siitä että olen henkisesti köyhä.

*

Minulla on teoria siitäkin, miksi minuun on kerääntynyt niin julmettu määrä patoutunutta käsityöenergiaa, joka purkautuu pakonomaisena kutomisena.
Se on testosteroni.

Parhaina päivinä olen tekemisissä vain testosteronisten ihmisten kanssa. Sisäiset estrogeenini pyrkivät etsimään tasapainoa ja tunkemaan liki kadonnutta naiseuttani esiin.
Koska holtiton höpöttely ei enää riitä, vaan kärsin ajoittain vakavasta ylitestosteronisoitumisesta, tulee rönsyilevistä kutomuksista sisäisen naiseni uusi ilmiasu.

Hiano teoria vai mitä?