Taloudellinen puoli, totta kai. Vanhempainrahalla tulin vielä toimeen, se kun oli ihan mukavasti yli minimin: ei tarvinnut jokaista penniä (senttiä, anteeksi) laskea, joskus oli varaa johonkin ylimääräiseenkin.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Työttömyyskorvaus on muutaman euron pienempi per päivä, kuukaudessa muutamasta eurosta tulee useampi kymppi, ja kun ruokittavana on viisihenkinen lauma, olisi jokaiselle kympille kyllä käyttöä. Inhottaa ja raivostuttaa: ei voi edes sukkia itselleen ostaa miettimättä, mistä se raha on myöhemmin pois. Välttämättömät ylimääräisen hankinnat kostautuvat: monta kuukautta eteenpäin tili näyttää tyhjää liian nopeasti. Ihan turha edes haaveilla lapsilisien tallettamisesta lasten omaan käyttöön – anteeksi muruset, mutta ne rahat ovat menneet teidän ruokkimiseenne.

 

Jossain vaiheessa säästämisenkin raja tulee vastaan: aina ei voi syödä nautasikajauhelihaa ja makaronia, ja jos jo valmiiksi säästää tekemällä liki kaiken sapuskan itse – mistä silloin enää ottaa pois? Kysyn vaan. Ja ihan turha väittää, että kasvisruokailu olisi halvempaa – se vasta maksaakin! Katselin eilen marketissa ruukkuruohosipulia: muutama vaivainen jo kellanharmaa varsi, ja törpäkkö maksoi päälle euron! Nyt kesällä tekee mieli masikoita ja herneitä, kesäherkkuja.  Vaan kyllä niidenkin hinnat ahdistavat. Laskin joskus huvikseni, paljonko rahaa voin päivässä käyttää perheen ruokiin – alle 12 euroa. Ei paljon mitään (valinnainen ruma sana tähän). Neljä maitoa: 70s /purkki, litra mansikkaa 3 e, litra hernettä 2 e, jogurttia  90 s – varsinaiseen ruokaan jää vajaat 5 e... Kahdellatoista eurolla ei saa yhtään mitään.

 

Mutta ei se taloudellinenkaan niin... pahempaa on se, mitä tämä kaikki tekee itselle, itsetunnolle. Sen jälkeen kun työvoimavirannomainen, mikälie urasuunnittelija sanoi, että ”ei työttömät oikeen töitä saa. Kyllä sinne valitaan sellaisia, joilla jo paikka on. Mutta ei pidä kaikkea toivoa heittää, kyllä joskus ihmeitäkin tapahtuu”, nii-in, sen jälkeen on ollut aina vain vaikeampaa kasata itseään työnhakuun. Ihan kuin minun kohdallani työnsaanti olisi liki raamatullinen ihme. Koko ajan, ihan jatkuvasti, tuntee olevansa huonompi. Ei minulla oikeasti ole mitään sitä vastaan, että olen kotosalla. Mutta miksi muut saavat minut tuntemaan alemmuutta, huonommuutta? Miksi työvoimavirannomaiset saavat minut voimattomaan raivoon? Miksi he kohtelevat minua (meitä?) niin kuin työttömyys olisi itseaiheutettua, niin kuin olisin yhteiskunnan loinen pahinta laatua? Vaikka olisinkin, ei se oikeuta heitä kohtelemaan minua siten, heidänhän pitäisi olla puolellani. Vai pitäisikö?

 

Aika gogolilaista – pieni ihminen vastaan turha. Ei ole helppoa hokea koko ajan itselleen ”kukaan ei voi saada sinua tuntemaan alemmuutta ilman omaa lupaasi”. Taidan tarvita terapiaa. Ja rahaa.