verstaalla ilma seisoo: ovi on auki, vaan metsässä ei liikahda lehtikään.
Piällysmiäs on jossain maailmalla ja perusnakuttelu on tehty: inspiraatiota odotan.
Ja puhelua - herraHakkarainen ja Isoveli ovat maailmalla: odottelen viestiä kotiinpaluusta. Tytöt ovat mummilassa touhuamassa. Sandaalit paljaissa varpaissa, kevyet collegetakit vyötäröillään pikkukimulit lähtivät ensimmäiseen lomaviikkoonsa.

Pikkusiskon tauti oli angiina kera korvatulehduksen. En aivan huutanut hurraata: typykällä ei ollut kuumetta, ei oikein enää tautiakaan, kun perjantaina varmuuden vuoksi vielä soitin terveyskeskukseen ja sain käskyn käydä näytillä.
Hyvilläni olen siitä että tautiin tarrattiin heti kiinni: reilu viikko ja olemme muilla mustikkamailla - siihen mennessä pitäisi typykän olla kunnossa.
Kuten tavallista lääkkeen otosta käytiin itkuinen keskustelu, kimuli piti kaksin käsin suustaan kiinni. Äidin tekemä taikajogurtti sentään kelpasi ja useista yrityksistä viisastuneena tilasin lääkäriltä lääkkeen jota "otetaan lyhyt aika ja pieni annos" - miksi ne niin panttaavat näitä tehokkaita, tarjoavat kahden viikon kuureja, 10 ml /3 krt päivässä. Eihän sellaista saa lapseen ujutettua millään, jos homma menee vastahankaan.
Korvatulehduskin vähän mietitytti: nytkö se alkaa uudestaan?

Talouden herrat ja hidalgot lähtivät kyytimään herraHakkaraisen isovanhempia mökille. En edes yritä arvailla anopin mielialoja: tämän päälle kahdeksankymppiset vanhemmat komuavat sitkeästi kesämökilleen saareen. Pappa - liki sokea - kaaraa veneellä pitkin vesistöjä ja punkeaa jollain omituisella keinolla särkevät, huonosti liikkuvat jalkansa veneeseen ja rantaan. HerraHakkaraisella on lupa käydä mökkisaaressa noin kaksi kertaa vuodessa: kevään ensimmäisen ja syksyn viimeisen kerran. Muutoin paikka on vanhusten oma puuhamaa. Siellä saa kyläillä: heidän ehdoillaan, ja nykyään nuo ehdot ovat kovin niukassa: pappa särkevine jalkoineen ei tahdo veneeseen enää taipua. Kukaan muuhan ei luonnollisesti saa veneeseen koskeakaan. Auton pappa sentään luovuttaa jo mamman haltuun, vaikka mammakaan ei enää aja muuta kuin mökkireittiä.
En tiedä pitäisikö ihailla pappan sisukkuutta, sitä miten joka vuosi kesän tullessa vielä löytyy virtaa ja voimaa lähteä maille. Vai pitäisikö puistella päätään, hulluksi huokailla, kun elämä kotioloissakin alkaa vaatia erityisjärjestelyitä.
Yritän pitää suuni supussa vain. Eihän se ole minun asiani.

Aivan fantsun hyvälle tuulelle tulin tästä: luulin jo että koko juttu on hautautunut historian hämäriin.

Kouluvuosi saatiin päätökseen, ensimmäinen todistus on tutkittu tarkkaan läpi. Kysyin, pelkäsikö Isoveli että jää luokalleen. Ei kuulemma, kyllä hän osaa asiat.
Muistan että itse pelkäsin vuodesta toiseen sitä. Jos kuitenkin.
Järjetön absurdi turha pelko, joka sai aikaan joka joulu- ja kevätjuhlissa toistuneen raivokkaan migreenin.
Ihanaa että omassa naperossa on tervettä itseluottamusta.