voi räkä.
HraHakkarainen soitti juuri: Pikkusisko on ollut tarkastusmittauksissa neuvolossa.
Jatkotutkimuksiin.
Voi räkä.
Inhoan inhoan inhoan sitä, että taas kerran minun on vietävä tämä lapsi piikiteltäväksi ja käänneltäväksi.
Inhoan sitä.

**

Pohdiskelin koko eilisen päivän perhepoliittisia kysymyksiä: olemmeko pieni suurperhe vai suuri pienperhe?
Veikkaisin jälkimmäistä: suuri pienperhe kuulostaa mukavalta ja täsmälleen siltä, mitä olemme.
Leipätaikinaa veivatessani kiroilin koko sosiaalipolitiikan ja palkanmaksuperusteet. Joillakin mittareilla olemme kai miltei keskituloisia: ainakin päivähoitomaksuista päätellen. Yhteenlasketut bruttokuukausitulomme ylittävät himppusella yhden suomalaisen keskiansion. Yhteenlasketut! Eilen olin läpikotaisin kyllästynyt siihen, että joudun aina miettimään raha-asioita. Kun kaapii kaapinpohjia löytääksen perunoita ja porkkanoita keittoon, tulee herkästi pohdittua, onko tässä kaikessa mitään järkeä?
On päiviä, jolloin köyhäilystä saa jonkinlaista henkistä tyydytystä: siitä että kykenee ja pystyy ja osaa venyttää tämän jauhelihaköntin kahdelle aterialle.
On myös päiviä, jolloin ottaa ihan suunnattomasti päähän, kun yrittää venyttää yhden tomaatin riittämään viidelle ihmiselle. Terveellisesti syöminen ei aina ole kovin halpaa, varsinkaan jos yrittää siinä sivussa vielä suosia suomalaista. (luomusta en viitsi edes haaveilla, ne ajat ovat ohi.)
Hetkittäin olin suunnattoman kiukkuinen - se antaa kummasti puhtia leipätaikinan veivaamiseen - vaikka osalti elämäntilanteesta voisi syyttää matkan varrella tehtyjä päätöksiä, on se silti niin väärin. Murisen ja turisen: osa päätöksistä on ehkä tehty tieten, mutta osa on ollut tilanteita, joissa ei ole edes huomannut ratkaisevaa päätöstä tekevänsä. Ja nyt sitten niiden seurauksena myllätään leipätaikinaa ja pilhotaan tomaattia nuppineulanpään kokoisiksi himpuiksi salaatin joukkoon.

Oikeasti olen kiukkuinen lääkäreille ja hoitajille.
Tietyt uutiset nostavat vanhat tunteet ja muistot pintaan. Aina välillä vieläkin on sellainen tunne, että lapsi kuuluu lääkäreille, ei minulle. (miten ihmeessä jaksavat he, joiden lapsilla on oikeasti hätää? Myötätuntoni teille kaikille, minä vain vähän ovenraosta haistelen näitä tuntemuksia...)

** Konsultoiva lastenlääkäri soitti ja informeerasi tulevasta. Putkitolkulla verta käymme vuodattamassa nyt (se on kauheaa, en halua sitä!!) (eikä halua Pikkusiskokaan, mitenköhän se onnistuu?)
Fiksu lääkäri, tyynnyttelevä ja rauhoitteleva.
Itse olen toisaalta aivan käsittämättömän kiukkuinen ja tärisevä, toisaalta alistunut - lopputulos on kuitenkin se vanha kunnon tuttu: ei tässä mitään sen kummempaa, keskosuuden kaikuja vain, menkää kotiin kasvamaan.

Pöh, en aio mennä pois puikoiltani, en.
No woman, no cry -voisiko sopivampaa biisiä radio soittaa? Elävästi tulee huoleton nuoruus mieleen. Suuret tunteet ja myllerrykset. Siinä kiinnekohtaa tälle hetkelle.