kulttuuridementian torjuminen on jatkunut riemukkaasti. Lauantaina herraHakkarainen ja minä tepastelimme yksissätuumin paikalliseen virkamiesteatteriin katsastamaan farssitarjontaa. Hauskaa oli: ääni nauramisesta käheänä ja hyvällä tuulella palasimme kotiin.
HerraHakkarainen on yleensä kotonaan paikassa kuin paikassa - mutta ei ilmeisesti teatterissa: siellä vallitsee kuulemma liian elitistinen ilmapiiri. Itse en osannut kiinnittää siihen huomiota. Joskus hamassa muinaisuudessa hammasraudoitettuna teininä hääräsin harrastajateatterissa ja tulin viettäneeksi päivän jos toisenkin samaisessa laitoksessa esiripun mukavammalla puolella. Rakennus on tuttu ja kodikas ja illuusio teatterin eliittisyydestä katosi viimeistään siinä vaiheessa kun ties monettako kymmenettä kertaa kiskoi päälleen virttyneet, hikiset näyttämövaatteet. Silloin päätin, etten ikinä mene teatteriin ykköskuteissa vain sen takia että niin kuuluu tehdä.
JA mitä farssiin tulee - se todella on teatterin lajityypeistä julminta. Farssissa ei ole tilaa sooloilijoille, ei tunnusteleville monologeille - se on tiimityötä, jossa yksi heikko hetki voi rikkoa koko tarinan. Nautinto on nähdä ammattimaista farssistelua.
Pelostani huolimatta myös 3x9kk:n (2x9+29 vko) venyttämä rakkonikin kesti illan kunnialla.
Onneksi unohdin (ihan oikeasti!!) maalata ennen lähtöä silmät päähäni - nauroin niin että vesi juoksi. Pesukarhulta olisin näyttänyt jos olisin tyylillä mennyt.

Teatterivisiitti tuli sikälikin oikeaan saumaan, että lauantaiaamupäivä tuhlattiin etsiskelemässä kevätasustusta kauhukolmikolle. Isoveli inhoaa kauppareissuja ja vastustaa enemmän kuin ponnekkaasti vaateostoksia. Hän on valmis hyväksymään ensimmäisen vastaantulevan vähän sinnepäin olevan vaatekappaleen vain päästäkseen koko touhusta eroon. Tein sen perinteisen virheen: en käynyt etukäteen tutustumassa valikoimiin niin, että olisin voinut tempaista henkarilta kaksi vaihtoehtoa. Kaksi ensimmäistä kauppaa olivat turhia - piti palata lähes lähtöruutuun, kotoisan marketin lastenosastolle. Siellä sentään oli valikoimaa. Isoveli siis halusi sen ensimmäisen puvun jota sovitti, eikä suostunut muuttamaan mieltään. Isosisko oli kyllä tohkeissaan, mutta tapansa mukaan veti parit hepulit (ensimmäisen koska ei saanut mennä istumaan kärryjen koriosaan lintutaudin takia, seuraavan, koska piti sovittaa vielä kolmannetkin housut ja toinen takki, seuraavat koska....no, olkoon) Pikkusisko riekkui koko ajan "mää sovittaa kans!". Typykkä on niin hento ja pienikokoinen että oli itseasiassa aika hankalaa löytää hänelle sopivaa vaatetta. Vauvaosaston haalarimallit oli tarkoitettu selvästi vauvoille, ei taaperoille (vaaleaa vaaleankeltaista, eihän sellainen hiekkalaatikolla kestä!), leikki-ikäisten koot taas aivan liian väljiä. Löytyi sentään kaksiosainen suhtsiedettävä kokonaisuus, vaikka haalari olisi varmaan käytännöllisempi. En pysty muistamaan, löytyykö mistään varastosta suunnilleen tuonkokoista keväthaalaria tai vastaavaa.
Kauhulla odotan kenkärokin alkua. Kaikille täytyy hankkia myös kengät...
Ja Isoveli vammautti selkänsä, koska onnistui lukitsemaan itsensä sovituskoppiin ja päätti luikerrella sen alta pois.
Muistin taas, miksi tykkään käydä kaupoilla ihan yksin.

Nyt on sitten hoidettu konserttikäynti ja teatterireissu. Mitä vielä aioinkaan tehdä?