Onpas hyveellinen olo: hörppäsin kahvipaussin alkajaisiksi varsin kummallisen makuista omena-porkkana-mansikkajuomaa, joka kuulemma kattaa 200 g päivän kasvistarpeesta. Banaanoitu versio samaisesta tuotteesta pelkästään tuoksahti niin oudolta ja yltiömäisen banaaniselta, että päätin suosiolla jättää väliin.
Muina eväinä mukaan-kahvin lisäksi porkkanasämpylää ja omenapiirakkaa.
Kukoistin viikonloppuna keittiössä: pesto-fetajuustopatonkia, mariannesuklaakakkua, porkkanaleipää ja -sämpylää, omppupiirakkaa, olin jopa niin toimelias, että kahden päivän ruuat odottavat valmiina (savukalakiusaus, broiskumureke). Pieni helpotus tämän viikon sählinkiin: on vanhempainiltaa ja kaikki mahdolliset harrastukset alkavat tällä viikolla. Jäsentymätön päivystysjärjestelmä sai keskiviikkoisen uhrinsa: olisin oikeastaan mieluummin kuskannut Isoveljeä alkavaan harrastukseen, vaan sen sijaan päivystelen täällä. Vahdin ovea joka ei avaudu. Pitkästyn. En kehdannut kovin kovalla äänellä sanoa ei. Ei vielä tässä vaiheessa syksyä. Vaikka kaksi seuraavaakin keskiviikkoiltaa kuluu täällä, kokousten merkeissä.

Valvoin taas yöllä, suunnittelin lennokkaita kirjoituksia tänne, pohdiskelin älykkäitä keskustelunaiheita käytäväksi herraHakkaraisen kanssa, suunnittelin kivoja yhteisiä puuhia touhuttavaksi lasten kanssa. Tehokkaasti pyyhkiytyivät nämä ajatuksista: ei ole sen paremmin kirjoitus- kuin keskusteluaihetta...

Pääsimme aamulla ihmeen tehokkaasti liikkeelle. Yritän jatkossakin saada tytöt päiväkotiin suunnilleen samaan aikaan, lähinnä välttyäkseni eräältä hankalalta kohtaamiselta.
Mukaavia kohtaamisia tähän aamuun sentään osui - ei hankalia ensinkään! Kaikessa tohinassa yritin aamulla kahmia bussimatkalukemista (tällä tohinalla + tällä säällä on ihan liikaa vaadittu, että pyöräilisin) ja sitten bussipysäkillä olikin juttuseuraa odottamassa. Ja vielä seuraavallakin bussipysäkillä - vaikka olin ehtinyt kahmia lisää lukemista matkan varrelta! (vilkutus o/ tänne: Työniloa ja muuta sentapaista!)

Mielenkiintoisen ristiriidan huomasin taas kerran itsessäni: eri tilanteissa ja yhteyksissä samaan asiaan voi suhtautua kahdella eri tavalla. Kun jossain kulmilla kävelee vastaan alakouluikäisiä tai päiväkoti-ikäisiä somalityttöjä, pidän hiukset peittävän huivin käyttöä ihan asianmukaisena, jotenkin kulttuurisena ja itsestäänselvänä. Kun tyttöjen päiväkotiryhmässä on suomalaiskäännynnäisen tyttö, joka hänkin kulkee peitetyin päin, pidän sitä jonkinlaisena sortona ja lapsen pakottamisena "väärään" muottiin, lapsen valinnanvapauden tukahduttamisena, tai jotakin sentapaista. En oikein osaa muotoilla ajatustani. Periaatteessa huivi itsessään on minulle yhdentekevä: käyttävät tai ovat käyttämättä - kiinnostava oli oma reaktioni: miksi toisessa tilanteessa ja yhteydessä pidän sitä "oikeana" ja toisessa "vääränä"? Miksi toisessa yhteydessä en oikeastaan edes huomaa sitä ja toisessa yhteydessä se herättää minussa hyvin voimakkaita, lähes kapinallisia tunteita?
Oma-vieras -vastakkainasettelu? Enemmän "oman" pitäisi myös olla enemmän "sama"?
Ylipäätään huomaan liian helposti uskovani että kaikki muut ajattelevat samoin kuin minä itse ja häkellyn aina kun huomaan että näin ei olekaan. (tietenkin kaikkien kannattaisi ajatella näin, ihan omaksi parhaakseen)