ei eväitä tänään. Olin aamulla jotenkin niin tahmassa ja lapset myös... menin siis sairaankalliiseen leipomoon ja söin sikäläisen leivän. Ihan sama, en edes huomannut söinkö leipää tai oliko tilalla ylivuotinen huopatossu. Tulin tänään bussilla töihin ja aloin ajankulukseni ratkoa elämäni ensimmäistä sudokua. Siinä hurahti hyvän matkaa ruokatuntiakin kun ynnäilin pikkuneliöitä toisiinsa. Aika hauskaa, vaikka onkin melkein liian matemaattista humanistiaivoille.

Selitys eiliselle piällysmiähen poissaololle: oli ollut katsastamassa uusia toimitiloja. Laitanpa siis jumppakortin hankinnan jäähylle ja odotan, siunaako herrakerho tämän päätöksen. Ihan mukavilta nuo uudet tilat kuulostivat: keskustammassa, edelleen bussireittini varrella, pyörälläkin pääsee, katutasossa. Mikä ettei.
Herrakerho on vain vähän hidas ja varovainen tekemään päätöksiä.
Multahan ei tietysti kukaan kysy mitään.

Pojilla on tänään taas pelit. Toivottavasti ilmat pysyvät satamattomina - haluaisin mennä kentän laidalle tököttämään. Turnauksessa kun en paljoa pelejä katsellut, ja herraHakkarainen, valmentajan roolissa, tilittää kaikenlaista meidän pojista. Olisi mukavaa osata vastata edes jotain.

Isosiskolle tarhan aloittaminen käy taas lujille. Hysteerinen itkuparkuhuutohepuli alkoi kun tein lähtöä. Ja kotona koko aamun: mäenmee, mäenmee, jookos äiti. Puhun kuin ruuneberi: aikuiset eivät ole kotona ja pienet tytöt eivät voi olla yksin niin pitkiä aikoja. Olette vain puolipäiväisiä. Tädit pitävät huolta teistä.
Rohkeuslelua tyttö ei halua ottaa mukaan.
Pikkusisko loikahteli koko aamun: "mämeentarhaan", iloisena ja luottavaisena. Isosiskon itku sai hänetkin hermostumaan.
Miltä tuntuu olla viisi vuotta ja arempi kuin nuorempi sisko?
Miten osaisin olla kärsivällinen ja tukeva?