hirivttävän järisyttävän kuluttavan haastattelutsemppauksen jälkeen...ei mitään. En oikein tiedä, olisinko iloinen vai surullinen: en saanut sitä paikkaa. Toisaalta olen helpottunut: kun on monta vuotta elellyt vapaaherrattarena, omia aikojaan, pelkkä ajatus työelämään siirtymisestä tuntuu käsittämättömän pelottavalta.
Toisaalta mietin taas kerran: en päässyt tännekään, mihin sitten? Kuka minut lopulta huolii, vai onko pakko ryhtyä alistumaan siihen, että minusta ei ehkä milloinkaan tule luterilaisen yhteiskuntakelpoista? Häälyn toiveikkuuden ja toivottomuuden rajamailla.
Koko aamun olen kaivellut netin syvyyksistä potentiaalisia harjoittelu- tai /ja työpaikkoja, ja olen löytänyt käsittämättömän mielenkiintoisia asioita, muutakin kuin työpaikkoja...

Vielä jaksaa vanha tsempata, mutta kauanko?

**
menee melkein haamupäivityksen puolelle, mutta tajusin bussissa kotimatkalla kammottavan kielivirheen kirjoitelmassani ja pistäydyin heti korjailemaan sen.

**
Luettiin taas naperoiden kanssa Parvelaa: Ella-kirjoista on tullut todellinen hitti. Tässä versiossa tokaluokkalaisen Ella-tytön ihastus Pate menee lakkoon, koska ei päässytkään ekaluokan jälkeen yliopistoon. Eikä koulunkäynnistä edes makseta palkkaa.Ella ja Pate osallistuvat koulujenvälisiin taitokisoihin, joissa lajeina on pussijuoksu (opettaja diskataan ja saa elinikäisen kilpailukiellon), ruuanvalmistus (Ellan ja Paten aikomuksena on valmistaa muroannos: "tässä maidon aromi tulee hienosti esiin") ja romanttinen runonlausunta ("Kevät tuli, lumi suli, Batman sanoi pusi-pusi").
Nauroin paikoitellen niin hervottomasti, etten pystynyt lukemaan ääneen ja lapset hermostuivat.