Alavire.
Kirjoitin pitkän ja tursuilevan alavireisen kirjoituksen.
Sitten deletoin sen yhdellä komealla hiirenpyyhkäisyllä. Ketä natinani hyödyttäisi - ei ketään? Tulin itsekin vain alakuloisemmaksi.

Ulkona on syksy.

*

Olen lueskellut tarmokkaiden koti-ihmisten blogeja: miten he leipovat ja sisustavat ja leikkivät ihanien kultsimuruslapsukaisten kanssa ja kaikkki on niin seesteistä ja omenahillo porahtelee hiljalleen tölkittämistä odottaen hellan kulmalla ja lapsukaiset laulavat yhdessä äidin kanssa monin äänin vanhan hyvän ajan lastenlauluja itsevirkatut klänningit ja pienitalopreeriallaessut yllään.
Yksikään kissankarva ei riko omin kätösin kunnostetun hirsihuvilan hillittyä eleganssia eikä yksikään sukkahousu-hiuspompulakriisi rohkene tunkeutua perheen lempeään aamuun, omatekoisen paahtoleivän ja sen ihan kohta valmistuvan omppuhillon tuoksuun. Lapset ovat niin isoja että jo touhuavat itse mutta kukaan ei mene kouluun vaan yhdessä mennään kirpparille ja löydetään ihan ehjät puupalikat ja ihana kiikkuheppa ja äidille kunnostettava designtuoli ja kirkkaanvärisiä purnukoita kylppäriin ja sitten taas laitetaan muhevaa pataruokaa ja turskeata suklaakakkua eikä kukaan liho eikä kieltäydy syömästä ja kaikki menevät päiväunille paitsi äiti joka kunnostaa tuolin ja siivoaa ja juoruaa ihanan ystävänsä kanssa ja leipoo ja laittaa ruokaa ja ehtii vielä skräpätä aamupäivän muistot talteen perheen yhteiseen leikekirjaan.

Me tylsät tavisäidit todelliset arkkiäidit jotka ihan vaan salaa bloggaamme ja luemme muiden blogeja silloin kun esimies ei katso päin eikä sähköpostilaatikko kolise, me tunnemme toisinaan (n. klo 11.32-11.38) hienoista alemmuuskompleksia siitä, että omppuhilloon tarkoitetut omenat syötiin ennen kuin ne ehdittiin hillota.
Muuten homma on kyllä ihan hanskassa.