Pikkusisko sairasteli torstaina ja perjantaina, eikä omakaan olo ollut häävi. Viikonloppu meni melkein liian äkkiä ja tämä aamu toi valjetessaan mukanaan myös Hanskamiehen.
Että revi siitä sitten.

Visiteerasimme viikonloppuna pääkaupunkiseudulla.
Sukulaiset veivät meidät ensin tänne ja sen jälkeen syömään tänne.
Museo oli kiinnostava mutta turhauttava. Vaihtuvana näyttelynä ollut pulmanäyttely haastoi toistaitoisen humanistin oikein kunnolla, ja tunnustan suosiolla: käämit paloivat kun lauma matemaattis-avaruudellisesti fiksumpia sukulaisia antoi ohjeita oikealta ja vasemmalta.
Minkäs ihminen sille mahtaa, jos kolmen palan palapelissä on kolme palaa liikaa ja kymmenenylityksiin menevät peruslaskutoimitukset täytyy laskea sormin? (selviydyin aikoinani lukion matikasta ja kemiasta opettelemalla ulkoa: kun tehtävässä lukee näin, on käytettävä tätä kaavaa...)
Ravintola oli melkein liian hieno: Pikkusiskon mielestä ravintolassa kuuluu syödä ranskanperunoita, ja väsyneelle pikkukimulille meinasi tulla aivan hepuli kun sellaista ei listoilta löytynyt (hyvä ettei meitä heitetty ulos moisen kysymyksen perään!)
Ruoka oli maukasta.
Reissu kaikkineen oli mukavahko ja turhauttavahko. On jotensakin vaivalloista laahauduttaa koko lapsilauma pääkaupunkiin tällaisen epäluonnollisen sosiaalisen tapahtuman takia. Kun sukulaisosastoon tässä tapauksessa kuului reilut puolentusinaa eläväisiä lapsia, oli tyylikäs ravintola ehkä mahdollisimman huono ympäristö suhteiden solmimiseen, ja maukkaat annoksetkaan eivät saaneet riittävää huomiota osakseen, kun muutaman minuutin välein jonkun aikuisen oli singahdettava ohjeistamaan tai suorastaan ojentamaan jälkikasvuaan. Oma nuorisoni oli viikosta /sairastamisesta /pitkästä bussissa istumisesta läpiväsynyttä ja erittäin kiihdytysherkkää materiaalia. Ja noin periaatteesta olen voimallisesti sitä mieltä, että minun lapseni eivät ole näyttelyesineitä, vaikka mukavia, ihania ja loisteliaita naperoita ovatkin.
No, päivästä selviydyttiin, ja ilmeisesti ne, joille asialla on jotakin merkitystä, olivat sen antiin tyytyväisiä.

Sunnuntai oli täydellinen vapaapäivä: pitkään yöpaidoissa mujumista, ulkoilua kirkkaassa kirpeässä syyspäivässä, vähäistä ja laiskaa ruuanlaittoa, ajanviettoa kavereiden kanssa ja lisää ulkoilua. Kiireettömästi, mukavasti.

**

Perjantaina lapset avasivat nostalgiapaketin.
Aloitin suururakan Isoveljen kanssa: luemme Tarua Sormusten herrasta, ja syystä jos toisestakin sillä tarinalla ja siihen liittyvillä asioilla on suurta merkitystä elämässäni. Jo pelkän alun lukeminen vakaalla äänellä on vaikeaa: "Kolme sormusta haltiakuninkaille..."
Kirja itsessään - arvatenkin sen nimi - on pitkään kutkuttanut lasten mielikuvitusta, nyt kun kirjan kannet on avattu, kun Isoveli on siitä kiinnostunut, myös kimulit ovat ruvenneet esittämään kysymyksiä toisensa perään.
Ryvin muistoissani.

**