Isosisko täyttää tänään kahdeksan vuotta.
Minulla on kasassa 23 äitityövuotta (10+8+5).

Luin juuri Jakke Holvaksen Vauvatarinoita - ihan sympaattinen pikkuinen punainen kirja isyyden ensimmäisestä vuodesta.
Olin tyytyväinen: jonnekin näiden vuosien varrelle on kadonnut se ensimmäisten hormonityrskyisten vuosien raivoisan ehdoton, kirkas ja läpi kaiken lyövä rakkaus. Se on muuttunut hiljaisen arkiseksi, vähemmän mustavalkoiseksi, tyynemmäksi.
Aina puhutaan parisuhteen vaiheista - siitä kuinka ensin eletään rakastumisen huumassa, sitten tulee tasannevaiheita, kriisivuosia ja mitälie. En muista missään nähneeni samaa kaavaa sovellettavan suhteessa lapsiin: ensimmäiset vuodet ovat kiihkeitä, silkkaa tunteiden vuoristorataa, jolloin oma (esikois-)lapsi kiertyy kaiken keskiöksi, jolloin vaippojen sisällöstä ja nukkumattomista öistä tulee täysin legitiimi keskustelunaihe juhlaillallisellakin. Se on ihanaa aikaa.
Mutta tämä aika on levollisempaa. Lapset ovat itsestään selvä osio sitä ihan tavallista elämää, jossa vessakäyntejä ei enää raportoida värin tarkkuudella eikä tosiaankaan tee mieli ohimennen suukottaa hikisessä tossussa koko päivän mujuneita varpaita. Suhteellisuudentaju (ainakin jossain määrin) on tullut takaisin.
Pikkulapsivuosien kiihkeydessä kiihkeää on myös tarve itseen, omaan aikaan, rauhassa olemiseen - siitä kaikesta irroittautumiseen, pakenemiseenkin.
Tähän päivään kuulumme me. Me teemme yhdessä asioita. Me voimme. Yhdessäoleminen on lepoa, irroittautumista siinä missä yksinoleminenkin.
Poikkeustila on muuttunut elämäksi.
Olenko keski-ikäistymässä?

*

Olen taas jumiutunut aikapoimuun, koko ajan tapahtuu, työt etenevät, mutta kello seisoo paikoillaan.
Raivostuttavaa.