Paluu pimennosta - kone on oikutellut yli viikonloput, sormissa on kutissut kirjoittamisen tuska... en tajunnutkaan, että olen näin addiktoituvaa sorttia.

Viikonloput Tursassa oli kirjoitusta lapsista ja kännyköistä - miten tämän päivän koulunsa aloittaville vanhemmat antavat kännykän lahjaksi, hakevat sitä kautta turvallisuudentunnetta itselleen. Toisaalta ymmärrän noita vanhempia, mutta toisaalta... en. Silloin kun minä olin pieni (onpas hauskaa aloittaa juttu näin!), oli liki joka muksulla avain narunpätkässä kaulassa. Kotiin mentiin koulun jälkeen, liehuttiin pihalla tai kavereissa, pärjättiin kutakuinkin omin päin. En oikeasti voisi kuvitellakaan, että vuoden päästä meidän koulukas tulisi tyhjään kotiin, yksin. Silti muistan, että toka- tai kolmasluokkalaisena tehtäviini kuului pikkusiskonkin hakeminen tarhasta. (tänä päivänä ei kai lasta annettaisi sisaruksen mukaan?!) Ja suojeleeko se kännykkä sitten lopultakaan lasta? Oikein todella? Eikö parempi olisi kuitenkin velvoittaa lapsi istumaan kotosalla lankapuhelimen ulottuvilla - silloin vanhempi tietäisi varmasti, missä jälkikasvu luuraa. Tässä lukemassani jutussa vanhempi kritisoi sitäkin, että kun lapsi lähti leirille, ei sinne sopinut ottaa omaa puhelinta mukaan - äiti oli lapsestaan huolissaan, kun ei saanut häneen yhteyttä. Outoa - eikö hän vanhepana senkään vertaa luottanut leirin ohjaajiin - siihen että yhteyttä olisi otettu, jos jokin olisi mennyt pahasti pieleen? Ei sentään eka-tokaluokkalainen vielä puhelinta tarvitse, tokko ymmärtää edes, että soittaminen maksaa. Varsinkaan jos lapsi on koulun jälkeen iltapäiväkerhossa, eikä yksin kotona. Kyllä sen verran pitää ammattikasvattajiin luottaa, että uskoo heidän ottavan yhteyttä lapsen puolesta, mikäli jokin on hätänä. 

Ei etene, kone herjaa virusta! Jatkan toiste