enää tämä ja huominen lomaa, vapaata, taukoa, lepoa - sitten alkaa taas arki.
Mitä tästä joulusta?
Aatonaattona oli aika joulupuun rakentamiselle: asemoin kuusen kohdilleen, tungin täytettä jalkaan, kääntelin, vääntelin, pöyhöttelin oksia. Pyyhin pölyjä käsistäni, valmistauduin lisäämään jatko-osan: se ei sopinutkaan! Miten on mahdollista, pirskules vieköön, että vuodesta toiseen aloitan joulupuun kokoamisen aina keskiosasta? Palasin takaisin ruohonjuuritasolle ja aloitin puun rakentamisen alusta, kolme lasta kuusen oksilla roikkuen kannustivat minua.
Ja kun kuusonen oli vihdoin pystyssä ja rupesin rönyämään koristelaatikossa, outo dejavu hyökkäsi kimppuuni. Satavarmana, laatikkoon katsomatta, tiesin että jotain kammottavaa oli tapahtunut latvatähdelle. Satavarmana yhtäkkiä muistin keskustelun, jonka mukaan ehdottomasti pitää muistaa ostaa uusi latvatähti viime joulun jälkeisestä reputusmyynnistä.
Aatonaattoiltana hirmuisella rynnistyksellä kauppaan, jossa ei enää pitänyt käydä ennen kuin pyhät ovat ohi. Mutta nyt huoneen nurkassa seisoo vain hitusen kiikkerä, ja ah! niin tasainen kuusi, latvassaan tähti. Koristelusta vastasivat pääsääntöisesti lapsukaiset: tästä syystä koristeet ovat ryväksinä. Alaoksilla asuu kissaperhe (viisi punaista, puista kissafiguuria, kaikki yhdellä ja samalla oksalla), keskivaiheilla piparkakkuperhe (viisi pipariukonnäköistä muovista koristetta, kaikki yhdellä ja samalla oksalla), melko ylhäällä enkeliperhe (arvannette varmaan?), sekä kuusta yrittää kierrellä herraHakkaraisen asemoima kyntteliperhe (kuusen pienet kynttiläiset - kaikki yhdellä ja samalla...)

Jouluaatto oli pitkä. Niin kuin aina. Aamulla syötimme mantelitonta puuroa (kuka unhoitti saituuksissaan mantelit, kuka?) lähisuvulle, katselimme joulurauhan julistusta ja rauhoituimme itsekin. Kun vieraat olivat lähteneet, menimme saunomaan ja sieltä naapuriin Pomppivalle sovinistille joulupöytään. Ja voi ihmettä! Tonttu oli käynyt meillä sillä välin!
Tänä jouluna psyykkasin itseäni ottamaan vastaan "miks toi sai ja mä en" ja "nää on ihan tyhmiä" -syyteryöppyä. Yllätyin taas: lapset riemastuivat pehmeistä ja kovista paketeista. Isoveli yritteli pientä pettymystä, kun ei saanutkaan leluja - mutta oli pohjimmiltaan tyytyväinen lahjoihinsa.

Jatkossa kiersimme sukulaiselta toiselle kuin mikäkin huutolaisperhe syömässä jouluruokia - ja nyt vanuskelemme kotinurkissa pohtimassa, pitäisikö Pikkusisko laittaa päiväunille vai ei.
Tämä on ollut hyvä joululoma. Olen lukenut - enemmän kuin pitkiin aikoihin. Ja uusia kirjoja, sellaisia jotka vaativat keskittymistä toisella tavalla kuin vanhat tutut. Olemme ulkoilleet silloin kun on tuntunut siltä ja notkuneet sisällä silloin kun lapset ovat halunneet haljuilla yöpaidoissaan ja leikkiä pitkiä kekseliäitä leikkejä. Olemme nukkuneet aamuisin joskus jopa melkein pitkään - hintana on tosi ollut se, että Pikkusisko (joka jo melkein oppi nukkumaan yöt omassa sängyssään) on tullut painajaisunista herättyään taas väliin, ja se, että lapset nukahtavat ilta illalta myöhemmin ja myöhemmin. Mutta silti.

Entä tästä illasta? Vuosi vaihtuu taas. Mitä tästä vuodesta?
Minulla on työtä ainakin puoleksi vuodeksi eteenpäin. Työtä, johon ehkä olen ylikoulutettu ja josta saan naurettavaa palkkaa, mutta joka nyt ei toisaalta rasita aivan kohtuuttomasti. Jossa toisinaan viihdyn ja toisinaan en - eikö se ole työksi aivan riitävän hyvä?
Minulla on perhe - taas vuotta vanhemmat lapset. Pikkusisko täyttää kohta viisi. Jos häneltä itseltään kysytään. Toisinaan myös kuusi. Viime päivinä omaa tahtoa ja uppiniskaista jääräpäisyyttä on esitelty sellaisissa määrin, että tiedän varmasti: vauvaikä on taaksejäänyttä. Talossani on leikki-ikäinen.
Isosisko täyttää keväällä kuusi, ja aloittaa syksyllä eskarin. Hän osaa lukea ja on selvästi tasaantunut joissain asioissa. Joissain asioissa hän muistuttaa entistä enemän pelottavalla tavalla siskoani, joissain vielä pelottavammalla tavalla itseäni.
Isoveli on aloittanut koulun, keväällä hän täyttää kahdeksan. Olen joutunut hölläämään, tottumaan siihen, etten saakaan kasvatusasiantuntijoiden raportteja hänen päivittäisistä edesottamuksistaan, ja olen saanut huomata, että hän on reipas ja yllättävän pärjääväinen.
Elämässä on ollut pelottavia hetkiä, yllättäviä hetkiä ja hyviä hetkiä.

Uusi vuosi kuuluu aloittaa hyvillä päätöksillä, suunnitelmilla ja lupauksilla.
Ensimmäisen päätöksen tulevan vuoden suhteen tein joulusiivoa yritellessäni: ensi vuonna joulun alla duplopalikat eivät enää ajelehdi lastenhuoneessa. Varastoin ne jossain vaiheessa tulevaa vuotta kellariin odottamaan seuraavaa sukupolvea.
Uskallanko vihdon tänä vuonna suunnitella puolimaratonia? Olen miettinyt sitä monta vuotta, aloittanut puolihuolimattoman treenaamisen ja väliin edennytkin siinä: joko nyt uskallan ottaa sen todelliseksi tavoitteeksi? Jaksan kyllä kävellä sen, siitä ei ole epäilystäkään - mutta riittävätkö rahkeet hölköttelyyn? Haluanko sitä edes? Vai onko sittenkin mielekkäämpää todella ottaa tavoite: onko kuntoilu silloin säännöllisempää ja helpompaa?
Taas kerran haluan asettaa perheen, lapset keskiöön. Haluan nauttia tietoisesti heistä - liian helposti arki kulkee ohitse arkirutiinien turvallisessa virrassa, haluan pysähtyä nauttimaan naperoista. Tiedän että nyt keväällä, päivien valostuessa se on taas helpompaa kuin nyt, kaamosärtyisä kun vielä olen.
Entä kirjoittaminen? Pitäisikö sille asettaa tavoitteita, vai onko se henkireikä ja harrastus?

Ja nyt - tämä päivä kiskoo luokseen: Pikkusisko haluaa taas rutinansekaisesti jotain: pelaamaan, leikkimään, ulos ja sisälle, nukkumaan ja hereille. Isoveli haluaa vielä äkkiä kauppaan hakemaan "murffilimua". Vaikka kukaan ei koskaan sitä juokaan. Se kuuluu uudenvuoden iltaan.
Lenkkipolkukin kutsuu.
Ja houkuttaa käpertyä sohvannurkkaan, laittaa elokuva - vaikkapa Marx-veljekset - pyörimään. Jokohan lapset ymmärtäisivät sen huumoria?
Jos käyn lenkillä, pääsen suihkuun. Voisin ehkä pestä kivan värin päähän ja lakata vaikka kynnet. Ihan muuten vain.

Tervetuloa vuosi 2007!
Saatan olla valmis siihen.

ps. sisko sävelsi joululaulun! Se on hieno!