jos eilinen oli työteliäs päivä, tänään on ollut mietteliäs päivä. Eilen illalla oli vielä herrakerhon kokous, joka kesti aivan luvattoman kauan. Olin kotona puoli kymmeneltä, ja kesti toista tuntia ennen kuin olin rauhoittunut niin paljon, että saatoin harkita nukkumista.
Tämä päivä ei ota lähteäkseen käyntiin sitten millään.
Työharjoittelija pyörii verstaalla - täällä on aina ahdasta, ja kolme ihmistä, joista yhdellä ei oikeastaan ole mitään kunnollista tekemistä, on ehdottomasti liikaa tässä tilassa. Harjoittelijan työkeikat alkavat huomenissa.

Nakuttelukaan ei huvita tänään.
Vastasin ammattiliiton (tai jonkun sellaisen) kyselyyn tasa-arvosta ja sukupuolisuudesta työpaikalla.
Olin vähällä kiihtyä taas. Se on niin ristiriitaista: herrakerhossa, työ1:ssä, olen yhteisön ainoa nainen. Ensimmäiset puoli vuotta herrakerhossa oli pari herraa, jotka mieluummin olisivat kairanneet itsensä lattian läpi kuin katsoneet silmiin. Nyt tietysti ollaan tultu tutuiksi puolin ja toisin, herrat tietävät että annan kyllä sanan sanasta jos on tarvis. Mutta sittenkin se on jotenkin ristiriitaista. Jos ehdotan jotain, se ei koskaan mene läpi. Jos kaikesta huolimatta teen niin kuin olin ehdottanut, saan kehuja ja arvostusta niin että nolottaa. Kun lähdetään kentälle, pitävät kaikki itsestään selvänä että myös minä osallistun talkoisiin, mutta jään silti porukan ulkopuolelle. Tuo talkooasiakin: toisaalta pitäisi osallistua, toisaalta sitä ei kaivata. Olen ikään kuin jonkinlaisessa koskemattomassa tilassa - olen ja en ole osa yhteisöä.

Teen töitä hartiavoimin päästäkseni eroon ehdottoman sukupuolineutraalista tittelistäni toimistoihminen, tullakseni joksikin, jota minusta ei voi koskaan tulla - koska tulen "kentän ulkopuolelta". Täällä asiat on aina tehty näin, ja tullaan tekemäänkin niin kauan kuin vanha kaarti hallitsee.
Yritin eilisen kokouksen jälkeen puhua hitusen organisaation uudistamisen tarpeesta - silläkin uhalla että se maksaisi minulle työpaikkani - sain vastineeksi selityksen siitä, kuinka aina ennenkin tehtiin pelkillä talkoilla.
Se ei enää riitä. Ei tällä massalla, tässä laajudessa, eikä varsinkaan tässä ajassa, jossa päivätyö vaatii ihmiseltä kaiken. On turhaa peräänkuuluttaa talkoohenkeä, kun kenelläkään ei siihen oikeasti ole aikaa.
Kieltäydyn ponnekkaasti alistumasta toimistoihmiseen, koska se ei vastaa koulutustani, ei käsitystäni siitä mitä teen tai mitä haluaisin tehdä. Teen paljon muutakin, ja enimmäkseen nimenomaan sitä muuta. Mutta en ole keksinyt vielä korvaavaa nimikettä itselleni. (ja ennen kaikkea, olen aina valmis tekemään kaikkea muuta, osallistumaan kaikilla tavoin, kouluttautumaan, hankkimaan lisää tietoa ja taitoa!)
Hmh, taisin sittenkin kiihtyä.
Olenko naiivi kun uskon että toimistoihmisyys on ennemmin tai myöhemmin minulle avain johonkin paremmin koulutustani vastaavaan?