Jalkapallolapsukaisten syksyn viimeiset ulkotreenit olivat eilen. Ja kuten aina, pakotin kimulit lähtemään mukaan. Jostain omituisesta syystä joukkueen vetovastuu on langennut puolitetusti minun ja hraHakkaraisen niskoille, hraHakkarainen on "opettaja", kuten osa muksuista häntä kutsuu ja minä olen jonkinlainen yleisvarapuuhahenkilötär. Enimmäkseen yritän hoidella virallisia paperiasioita. Kentän laidalla hengailu on itse asiassa monena viikkona sosiaalisen elämäni huippuhetki. Työssä kun on vain herraseuraa.

Kokoustimme yhteisymmärryksessä vanhempien kanssa, lupauduin taistelemaan sisäharjoitusvuoroista kynsin ja hampain ja voitelemaan tarvittavia instansseja niin, että jalkapallotaivaat aukeavat meille suotuisasti.

Tarkistimme vielä yhdessä, että kaikki vanhemmat ja kaikki ilman vanhempia tulleet lapset varmasti ymmärsivät tämän olleen viimeisen ulkoharjoituskerran. Keräsin yhden oman lapsen istumasta maalin päältä, yhden oman lapsen roikkumasta suojaverkosta ja hätyyttelin yhden ei-omankin alas kiipeilemästä. Lähdimme taapertamaan kotiinpäin.

Hetken päästä perästä kuului kiljuntaa: "hei odottakaa, hei odottakaa!", venksottavalla pyörällään perässämme polki täyttä häkää A - ihana suloinen lapsukainen, jonka päässä tuntuu aina kumisevan ihan oma musiikki. Huokaisin jo mielessäni: millä sanoilla tällä kertaa yritän selittää sen, että tämä oli viimeinen harjoituskerta, ja että minä soitan kyllä äidille heti kun sisäharjoitukset alkavat. (ensimmäisellä selityskerralla A kertoi, että lokakuussa on synttärit. Toisella selityskerralla A käsitti, että ensi viikolla on peli. Kolmannella selityskerralla A sanoi että joojoo lokakuussa täällä kentällä. Ymmärrättekö nyt mitä tarkoitan sillä ihan omalla musiikilla? Tämä lapsi käy aivan oman musiikkinsa tahdissa. Mutta on niin ihana kuin vain todellinen lapsi voi olla)
Olin jo avaamassa suutani, mutta A ehti ensin: "mun vaan tuli ikävä teitä!"
Pyörä kurvasi ja A polki venksottaen takaisin kotiinpäin.

*

Omieni päässä ei sentään soi hissimusiikki, tai muukaan. He kuuroutuvat ulkomaailmalle sanojen edessä (kuten kuulemma minäkin).
Vaikka kuinka yritän ruokota aamuisen pukeutumisympäristön kirjattomaksi, he tai joku heistä löytää jotain lukemista, ja juuttuu niille sijoilleen. (Paitsi Pikkusisko, joka juuttuu yleensä silittelemään kissoja) (Tai juuttuu muuten vain. Itse asiassa, kun tarkemmin ajattelen, Pikkusisko on lapsi, jonka päässä soi sisäinen musiikki)
Tänä aamuna Isoveli huumautui kirjamessujen ohjelmalehtisestä.

Mikä oivallus tosiaan: Pikkusisko on kuin onkin lapsi, jonka päässä soi. Kun häntä pyytää pukemaan pikkarit jalkaan, hän hypähtelee alastomana silittelemään kissoja. Kun häntä käskee hitusta ponnekkaammin lopettamaan kissojen silittelyn ja pukemaan ne pahuksen pikkarit, hän tanssahtelee hammaspesulle. Seuraavaksi hän katoaa näköpiiristä, ja kun kurkistaa vessaan, hän kiipeilee jakkaralla suu vaahdossa kuin vesikauhuisella pikkusimpanssilla, edelleen ilman niitä pikkareita. Ja kun toistuvien, melko topakoiden pyyntöjen, käskyjen ja komentojen jälkeen pikkarit, housut, sukat ja jopa paita on saatu päälle, hän katoaa hilpeänä pohtimaan joka-aamuista mikä-unikaveri-mukaan-päiväkotiin -dilemmaa.

Kun aloin kirjoittaa tätä merkitöä, ajattelin vain huvittuneena A:ta. Ajattelin sitä, kuinka hänen kohtaamisensa on aina yhtä hauskaa ja turhauttavaa yhtäaikaa: melkein kuulee sen iloisen bonga-bongan, joka peittää alleen kaikki häntä ympäröivän maailman vaatimukset, suodattaa ne iloisen hilpeäksi sorisevaksi jorinaksi, jonka tahdissa hän näyttää hypähtelevän ajatuksesta toiseen, kohtaamisesta toiseen.
Ja nyt kun olen edennyt näin pitkälle, tajuan todellakin, että omassa laumassanikin on tällainen lapsukainen. Hänen musiikinsa ei ole bonga-bongaa, sen rytmi on erilainen, mutta musiikin häly on yhtä läpipääsemätön. Meidän vaatimuksemme eivät tavoita häntä vaatimuksina, ne suodattuvat hyväntuulisiksi ehdotuksiksi, kiireettömäksi hyminäksi. Monet hetket Pikkusiskonkin kanssa ovat yhtaikaa hauskoja ja turhauttavia, hän tanssahtelee musiikinsa aalloilla tilanteesta toiseen, läpitunkevan suloisesti hymyillen.

**

Olisinko minäkin onnellisempi, jos päässäni soisi oma sisäinen musiikkini?