onpas mukavaa kun on tullut kommentteja! Vaikka kommentoinkin niitä laiskanlaisesti, on silti mukavaa huomata, että joku tätä lukee. Silloin kun kurkkaan blogilistalta tilannettani, tulee hitusen ahistunut olo, ja sellainen että taidanpa lopettaa tämän kirjoittamisen justiinsa tähän. No, onneksi joskus on joku jättämässä jälkiä tänne  - se virkistää kummasti päivän kulkua.

HerraHakkarainen lähti seminaareilemaan aavan meren tuolle puolen (ei kovin kauas kuitenkaan) ja tulee takaisin huomenissa. En tiedä, pitäisikö olla huolissani: viime viikkoina herraHakkarainen on toistuvasti muistanut kertoa, että sinne seminaariin tulee laumoittain upeita baltialaisia ja italialaisia tyttöjä ja hän on siellä ohjaajana. Itse asiassa, en tiedä pitäisikö olla huolissani niistä tytöistä vai siitä, että herraHakkarainen, huolimatta tasa-arvon ajassa elämisestä, edelleen tytöttelee aikuisia naishenkilöitä. Tai siitä, että parvekkeella roikkui eilen tuulettumassa upouusi paita, joka nähtävästi pääsi sekin mukaan seminaariin. Tai siitä, että herraHakkaraisen seminaarin ovat yleensä muutakin kuin tieteentekoa: nesteytyksestä on tapana pitää hyvää huolta. Epäilen kyllä vahvasti että baltialaisten ja italialaisten tyttöjen laumat menettävät viimeisenkin (kuvitellun) mielenkiintonsa suomalaisiin salskeisiin (*naurua ja lisää naurua* olen nähnyt sen porukan sekä selvänä että epä-) vetäjiin, kun nämä örvellyspäissään kirmaavat aataminasuissa heittämään talviturkkejaan. Se on tehonnut ennenkin.
Taidan viime kädessä olla huolissani vain siitä, saanko omat tyttöni nukkumaan illalla. Pikkusiskon vakikommentti iltaisin on "ishä peittelee" ja "ishä laulaa". Viimeksi kun yritin laulaa unilauluja, iski Pikkusisko mielenosoituksellisesti kädet korvilleen.

**

tieteentekemisestä tuli mieleeni: törmäsin eilen netissä sukkuloidessani erään sukulaiseni haastatteluun. Oli valinnut akateemiseksi aineekseen aikoinaan sen, josta tiesi vähiten ja jota osasi vähiten. Kemian siis. Samoilla kriteereillä minun olisi epäilemättä kuulunut istua hänen vieressään luentosalien hämärissä. Epäilen, että en olisi selviytynyt alkeiskurssia pidemmälle, toisin kuin hän. Kemia menee kertakaikkisesti yli ymmärryksen - muistan jostain kouluvuosilta, luultavasti lukiosta, moolilaskut, joiden matikka meni jotenkin aivan järjenvastaisesti, toisinaan 1+1 oli 2, toisinaan 1, toisinaan jotain muuta. Sukulaiseni väitteli tyylillä ja ilmeisesti uraauurtavasti (en voi ottaa kantaa, kun en ymmärrä asiaa). Minä pohdin edelleen, miksei kemianope osannut selittää yksinkertaista asiaa: kun sekoittaa hiivaa ja sokeria, siitä tulee nestettä. Miksi? Tällaisia asioita selvittämällä minutkin olisi voinut saada myötämieliseksi kemian ihmeille. Ehkä minäkin olisin nyt professionaali kemisti.
Epäilen kylläkin. Matemaattistähtitieteelliset aineet eivät kertakaikkiaan avaudu minulle. Kun kummipoika ekaluokkalaisena esitteli päässälaskutaitojaan joudin turvautumaan kalkulaattoriini: lasken vieläkin kaikki yli kymmenen menevät luvut sormin.
Suhteestani matikkaan kaiken olennaisen kertoo suosikkivitsini: "Mikä on humanistin itsenäisyyspäivälaulu? - "Kolme yötä jouluun on, laskin aivan itse eilen"

Juuh, ruokapaussi on ohi. Rupean räpeltämään taas.