Vispipuuroa, leipä, mukaan-kahvia.

Perjantaina kirjoitin. Ensin reilun tunnin yhtä kyytiä, sitten muutamassa pienemmässä pätkässä. Lauantain ja sunnuntain pyhitin muulle elämälle, mutta tarina elää yhä. Se puolitoistakertaisti mittansa ja tuntuu vieläkin omalta.

Kävimme sunnuntaina lasten kanssa metsäretkellä. Tai metsässä. Metsä alkaa melkein talon takaa, metsänreunatien takaa nyt ainakin. Kalliorinnettä ylös, hiihtomajan ohi, kuntopolun poikki, pulkkamäkeä (se on kuulkaa mäki!) ylös ja avaralle kalliolle. Isosiskolla on siellä kiipeilypuu, jossa on "riippumatto", sellainen mukavasti taipunut oksa jossa pieni tyttö sopii köllöttelemään.
Isoveli katosi heti omille tutkimus- ja kiipelymatkoilleen, molemmat tytöt kökkivät puussa kuin tipulinnut. HerraHakkarainen - tuo altis luonnonystävä - keräsi lasinpaloja tiettyyn kallionkoloon (koskaan ei ole kunnon roskapussia mukana) ja minä kyykkyilin marjapuskissa. Eihän siellä juuri mitään ollut, eikä se ollut itsetarkoituskaan. Paitsi Isoveli löysi punaisen puolukkamättään. Tyttöjen kanssa keräsimme puolukkaa ja molemmat höpöttivät tuikionnellisina, aurinko paistoi. Välillä samoilimme metsemmäs, vanhalla puolukkapaikalla ei ollut marjan marjaa. Palasimme takaisin kalliolle, isot uhkaretkeilivät kielekkeillä ja kiipelilivät, Pikkusisko poimi puolukanlehtiä. Keksin että maksan isoille käyvän taksan mukaan, jos saadaan puurollinen puolukoita. He kyykkyilivät kielekkeillä kippoineen, minä oikaisin aurinkoon kalliolle makaamaan. Se on sellaista ikiaikaista kalliota, jossa näkyy jääkaudenaikaisia yhdensuuntaisia linjoja. Siitä huokuu vanhaa. Torkahtelin, aurinko paistoi toiselle poskelle niin että se oli ihan kuuma ja toisella puolella tuuli syksyisesti. Pikkusisko nassutti aprikoosia.

Kotona perkasin puolukat ja keitin puuron.

hyvä viikonloppu.