hiulihei! Piällysmiäs häipyi juuri horisonttiin. Stressi-ilta hänellä edessä: ilmoitti menevänsä syömään ja sen jälkeen kotiin ja lenkille. Toivotin lähtiäisiksi: toivottavasti tavataan huomenna hyvällä mielellä. Tämä helpottaa minun paineitani: senkun vaan istuskelen ja teettelen sitä mukaa kun tekemistä löytyy. Ja pidän paussia kun paussittaa.

Olin eilen käsittämättömän ärtyisä. Tiuskin ja äyskin, rähisin ja mökötin. Yksikseni. HraHakkarainen yritti ehdotella että soittaisin jollekin jonka kanssa voisin kinata. Lähdin illansuussa lenkille, pistelin sauvoilla tienvartta puolituntisen ja poljin päälle tovin kuntopyörällä, seurauksena aimo hiki ja huomattavasti parempi mieli.
Liikunta ei vieläkään, huolimatta useamman vuoden epämääräisen epäsäännöllisestä mutta kuitenkin tasaisesta harrastamisesta, ole mitenkään itsestäänselvyys elämässäni. Siksi olen aina yhtä vilpittömän äimistynyt sen hyväätekevästä vaikutuksesta. Ja siksi teen joka ikinen kerta päätöksen: tätä täytyy tehdä useammin, säännöllisemmin.
Kaikki harrastukset herättävät minussa suuria ristiriitaisia tunteita. Toisaalta tiedostan selvääkin selvemmin niiden hyväätekevän vaikutusen ja sitä kautta niiden positiivisen vaikutuksen perhe-elämään. Toisaalta pidän itseäni tavattoman itsekkäänä: miten voin olla ensin kaiket päivät poissa lasteni luota, ja sitten lähteä taas, nyt omista itsekkäistä syistäni? (salaa ihmettelen miksei hraHakkarainen kärsi moisia tuskia?) Jotenkin koen, ettei minulla ole varsinkaan työpäivän jälkeen enää oikeutta muuhun omaan. Että minun pitäisi sen jälkeen olla lasteni käytettävissä. Tiedän kyllä senkin, että liikkumalla säännöllisesti, huolehtimalla itsestäni, olen paitsi hyväntuulisempi ja terveempi, myös näytän suotuisaa esimerkkiä lapsilleni.
Äitiyden suuri mysteeri: miten elää outojen ristiriitaisten tuntemustensa kanssa? Ovat ne välillä niin irrationaalisia.

Tänään edessä on Pikkusiskon ryhmän vanhempainilta ja oletettavasti jossain syksyn mittaan vielä hänen HOPS-keskustelunsa. Pidän peukkuja ja varpaita sille, että pääsen hopskeskustelemaan Pikkusiskon tarhasedän kanssa. Mikä säkä sillä kimulilla, jo toinen tarhansetä!
Pikkusiskon ryhmässä on kaksi opettajatasoista kasvattajaa. Tarhantäti ja -setä. Täti on keski-ikäinen ja ylitsepursuilevainen, kaikki on aina niin IIIIIIIhanaaaaa! Tarhansetä on sellainen (niin iiiihana) pikkukakkossetä -tyyppinen nuori kaveri.
Kun hakee Pikkusiskoa ja täti on luovuttamassa, on koko päivä ollut IIIiiihana, ja kaikki on ollut NIIIIIN hyvin ja meillä on ollut niiiiiin mukavaa ja mitäs kivaa iiiihanaa ja mukavaa aiot vielä tänään puuhailla ja onkos äidillä ollut niiiiin hyvä työpäivä ja kyllä on niiiin taitava ja iiiiiiihana lapsi. Kun hakee Pikkusiskoa ja pikkukakkossetä on luovuttamassa, on koko päivä ollut tosi kiva ja tää on kyllä semmonen enkeli tää tyttö.
Mistä ne oikein ammentavat tuon loputtoman positiivisuutensa?
Varmaan sieltä samasta paikasta, missä keksitään päiväkotiryhmien ylisöpöjä nimiä.

933572.jpg