Jos Isosiskolle jää jotain muistoja viisivuotispäivästään, toivon että se on kirjastokortti. Kaksi vuotta, siitä asti kun Isoveli sai omansa, on mustasukkaisuuden ja kateuden mato nävertänyt pientä tyttöä, siksi päätin että kortti käydään hakemassa ja heti. Kun vielä oma sivukirjasto oli niin sopivasti auki. Nyt on sitten typykälläkin omansa - Pikkusisko ei onneksi ymmärtänyt vielä tuon taivaallista asiasta, hänelle oli pääasia se, että sai kantaa itse oman kirjan ulos.
Muistan oman ensimmäisen korttini: vaaleanvihreä. Olin saanut sen varmaan viisivuotiaana, horjuvilla pikkutytön kirjaimilla siinä luki nimeni. Korttiin sai joka vuosi aina uuden leiman ja kun leimoja tuli tarpeeksi sai uuden kortin. Minun korttini jäi muutamaa leimaa vajaaksi kun siirryttiin muovin aikakaudelle. Isompana vähän harmitti kun nimikirjoitus oli niin lapsellinen. Varsinkin kun teimme parin vuoden pyrähdyksen maaseudulle ja siellä kirjastokortissa oli kaunokirjoituksella sutaistu nimi - sitten piti taas kaupungissa palata siihen lapselliseen läystäkkeeseen.
Kirjaston täti muistutti ystävällisesti että kesäkuulta sakkosysteemi uudistuu: jopas vain. Täytyy taas ryhtyä huolellisemmaksi. Olen kyllä sitä mieltä että pelkästään niillä sakkomaksuilla joita minä olen kirjastolaitokselle vuosien saatossa tilittänyt, pitäisi minun saada oma laatta uuteen pääkirjastoon, vaikka johonkin romsku- ja nuortenosastojen väliin: uutteraa mutta hajamielistä lainaajaamme kiitollisuudella ylistäen kaupunginkirjaston väki. Vähintäänkin. Saa myös nimetä hyllyrivin mukaani (esim. hömppä-). Tai jonkun lukupaikan. Se jotenkin lähentäisi kirjastolaitosta tavalliseen kansaan, antaisi kasvot kaikille hajamielisille.
Muistan vieläkin vanhan pääkirjaston lastenosaston - en tarkoita tätä uutta, vaan sitä ennenvanhaista lastenosastoa, kun se oli vielä samassa rakennuksessa kuin aikuisten osastotkin. Siellä oli sellaisia punaisia pöytiä joiden vieressä voi istua kuuntelemassa musiikkia tai satukasetteja. Joskus oli niin paljon aikaa että voi jäädä siihen. Kuulokkeet painoivat poskia jotenkin niin, että kauheasti valui sylkeä ja tuli vähän oksettava olo (voiko ne painaa sylkirauhasiin?). Hilpeänopettavaiset lastenlaulut kajasivat päässä ja sai lehteillä sarjakuvia samalla kertaa. Ja kun oli aika iso, sai siirtyä lastenpuolelta nuortepuolelle lainaamaan. Ajatella, että ne kirjat mahtuivat yhdelle seinälle!
Jotenkin ne kuulokkeet olivat vähän nihkeät, ties kenen päässä olivat olleet. Ja hilseiset.
Ihanaa jotenkin, että omillekin lapsille se on juhlapäivä kun käydään kirjastossa. Koko kirjakassi levitetään lattialle ja sohville ja kauhukolmikko hiljenee lehteilemään saalista. Seuraava aamu ei tosin ole niin riemukas: kaikki haluaisivat jäädä kotiin, edelleen lehteilemään uusia kirjoja.