istuimme tänä aamuna kaksin aamupuurolla, Pikkusisko ja minä. Leevi-kisulainen oli levittäytynyt  täyteen kissakokoonsa ja peitti melkein neljänneksen pöydästämme. Pikkusisko silitteli kisua hajamielisesti, kissa ojenteli autuaana kaulaansa ja mulkoili paheksuvasti minua kun yritin rapsutella sen villahousuja.
En hennonnut ajaa sitä poiskaan.

Tohinaviikot ovat alkaneet.
Maanantaina harrasti Isosisko, tiistaina harrastivat Isoveli ja Pikkusisko, itse olin tiistaina sekä saattamassa Pikkusiskoa, hakemassa Isoveljeä että vielä kentän laidalla moraalisena tukena, eilen olin vanhempainyhdistyksen kokouksessa. Melkein liikaa.
Isosisko lopetti jalkapalloilun, mutta minä en päässyt lainkaan niin sujuvasti eroon joukkueenjohtajan pestistäni. Vanhempainyhdistyksen toiminta oli jo loppumaisillaan, mutta yhtäkkiä huomasin olevani henkitoreissaan sinnittelevän, mutta mitä suurimmassa määrin olemassaolevan ja toimivan vanhempainyhdistyksen puheenjohtaja. Kun tähän lisätään vielä parin viikon välein vetämäni pienryhmä, kohtsiltään alkavat opinnot ja herrakerho, ei koto-oleiluun, saati pitkästymiseen, jää aikaa.
En tiedä onko se hyvä vai huono.
Pidän siitä että elämässä on menoa ja meininkiä, mutta samalla poden kroonista huonoa omaatuntoa siitä, miten vähän olen kotona ja miten vähän olen kotonaollessani läsnä (laitan ruokaa tai komentelen siivoamaan ja nukkumaan) ja miten paljon arjen pyörityksestä jää hraHakkaraiselle.

Onneksi työpäivät ovat lyhyet!

*

Olen nuhainen. Tuskaisen hikinen (join juuri mukillisen kuumaa teetä) ja vain epämääräisesti työhön motivoitunut.
Siihen suuntaan on kuitenkin syöksyttävä, kohti työnteentää.