tulin tänään verstaalle "iltavuoroon" tai oikeammin kai päivystykseen. Koko ilta aikaa rauhassa tehdä hommia, joten kahvipaussillisen verran voin nipistää tällaiseen yleiseen hölinäänkin. Voinhan?
Oikeastaan en ollenkaan tykkää olla iltahommissa, vaikka tämäkään pesti ei kestä kuin kuuteen. Jotenkin illalla kuuluu olla kotona. Ainoa hyvä puoli on se, että aamupäivällä tulee tehtyä kaikenlaista puolihyödyllistä - niinkuin tänään: ruokaa, iltapalaa ja lahjan hankinta ristiäisiin.
Paistoin iltapalaksi lättyjä, ja muistin taas, miksi teen sitä niin harvoin. Letunpaistamisen krääsä jää kotiin makaamaan päiväkausiksi. Ja hellan vieressä on niin kuuma. Uusi (ainakin vuoden vanha) lettupannuni on niin herkkä, että hellan säätimiä saa olla peukaloimassa ihan koko ajan. Jos normaalissa ruuanvalmistuksessa häärää ensin kutosella ja sitten hauduttaa ykkösellä, niin tässä saa veivata kyllä kaikkia mahdollisia lukuja ja ihan koko ajan.

Kun paistaa lättyjä, täytyy aina ihmetellä sitä miksi enstekspaistopuoli on niin kaunis ja kupluinen ja miksi toisekspaistopuoli näyttää ihan jäkälältä?

**

Lapsena ihmettelin aina, miksei meillä syödä lettuja useammin. Ne olivat ihania sokerin ja jääkylmän maidon kanssa. Isä niitä aina paistoi. Lettutaikina tehtiin sellaiseen seitkytluvun keltaiseen taikinakulhoon josta sitä kaadettiin pannulle keittokauhalla. Isällä oli sellainen metallinen ohut paistinlasta kädessä. Sitä lastaa ei taidettu juuri muuten käytelläkään. Muulloin käytettiin puisia työvälineitä. Keittiöön jäi aina leijumaan sellainen sininen pilvi.
Yritin muistaa oliko lapsuuden lettupannussa tilaa neljälle vai viidelle letulle. Lettupannu oli valurautainen mutta ei kovin painava, ei niin painava kuin paistinpannu. Meillä laitettiin ruoka aina sellaisessa tukevassa mustassa valurautapannussa, joka painoi niin paljon, ettei sitä tahtonut millään jaksaa lapsi nostaa. Sen pannun kädensijassa oli aukko, josta pannun olisi voinut laittaa seinälle naulaan. Jauhoja ja voita sekoitettiin vinhasti pannun pohjalla kun tehtiin kastiketta. Rasvaa piti laittaa kunnolla, tirsuttaa voita pitkinpoikin pannua, ettei ruoka palaisi pohjaan. Silti se usein tarttui kiinni.
Meni monta vuotta ennen kuin vanhempani hankkivat teflonpannun - taisi olla minulla oma koti ja siellä teflonpannu ennen kuin vanhemmillani. Teflon oli kallista ja jotenkin epäilyttävääkin.
Minä en haluaisi valurautapannua.
Vanhempani ovat hyvin varovaisia uusien keittiövempainten hankinnassa. Minun keittiövarusteitani on aina huvittuneesti ihmetelty, tiskikonetta hiukan paheksuttiinkin. Pappa antoi kerran lahjaksi sellaisen surruttajan, jolla voi tehdä vaikka porkkanaraastetta. ("vain kolme painallusta...") Eipä sitä juuri käytetty. Äidillä oli kelpo yleiskonekin, josta käytettiin vain vatkulaa. Silti joskus  vatkattiin käsin - ja kermavaahto aina.
Höyrysilitysrauta taisi tulla vasta sen jälkeen kun olin sellaisen hankkinut omaan kotiini.
Ja kahvinkeittimen arkikäyttöön vanhempani ottivat vasta muutama vuosi sitten. Juhlissa kyllä käytettiin kahvinkeitintä, mutta arkikahvi keitettiin pannussa. Muistan vielä kahvipannun lapsuudesta. Minä osasin keittää hyvää pannukahvia sillä uudemmalla pannulla. Mutta en oikein osaa keittää keitinkahvia - omassa kodossa juon pikakahvia. Joskus yritin keittää kahvia pikkuriikkisellä kahvipannulla, mutta se ei oikein onnistunut. Se pannu on mummoni vanha, yhden mukillisen pannu. Nyt siinä säilytetään xylitolpurkkaa.
Miksi en muista, montako lättyä sillä valurautapannulla sai kerralla paistettua?