sekosin eilen vähän: laitoin menemään työhakemuksen ilman mitään suunnitteluja tai pohdintoja. Ikinä eläessäni en ole niin huonoa hakemusta pykännyt. Puolustuksekseni: mikä ihmeen aika hakemuksen jätölle on sunnuntaina klo 16?
Ja kuka ihmeen tyyppi päättää hakea töitä viisitoista minuuttia ennen hakuajan päättymistä? Kuka edes ajattelee töitä viikonloppuisin?
Tänään oli sähköpostiviesti odottamassa: eipä tarvitse asiaa sen kummemmin pohtia.
Olo on vähän halju.
Vaikka en niin suuria odottanutkaan.

*

Kuljen toisinaan yhtä matkaa puolitutun kanssa, jolla on tapana luetella kaikki kotihommat, joita on tehnyt sitten viimenäkemän. "pistin tiskit koneeseen ja pyöritin, tyhjensin koneen, laitoin uudet tiskit. Laitoin pyykit koneeseen, vein kuivumaan, laitoin toiset pyykit. Piti vähän ruokaakin laittaa..."
Joskus yritän kääntää keskustelua toisille raiteille, mutta ennemmin tai myöhemmin: "imuroin, mutta en jaksanut mopata lattioita, katoin pöydän, silitin, vaihdoin viime viikolla verhot..."
Mietin, miksiköhän.
Minulla on yleensä tapana kertoa vain sellaisista kotijutuista, joista saa hyvän-äidin(tm) bonuspisteitä. (sellaisia "teimme lasimaalauksia sormiväreillä" tai "vein lapset museoon" tai jotain muuta ylevää ja laatuaikahenkistä)
Onkohan joillekin se arjenhallinta niin tärkeää? Tai niin vaikeaa?
 

*

Sarjassamme lauseita, joita en tiennyt joskus käyttäväni: "kyllä liikunta sitten on hauskaa! ja siitä tulee niin hyvä olo!"
Kävin viikonloppuna sekä lenkillä että dementiahiihtämässä. Ja sen lisäksi vielä korittelemassa Isoveljen ja Pikkusiskon kanssa, ja metsäretkellä hraHakkaraisen ja tyttöjen kanssa. (sitä ei kyllä voida laskea, sillä istuin apaattisena kalliolla sillä aikaa kun tytöt leikkivät)
En kyllä tiedä, onko oikeasti liikunta se hauska ja hyvääoloatuottava juttu, vai onko tärkeämpää sittenkin se itsetyytyväinen ja rento olotila venyttelyn ja suihkun jälkeen.
Veikkaisin jälkimmäistä.