olen viime aikoina pohdiskellut, millaistakohan on sitten joskus tulevaisuudessa eläkkeellä.
Vieläkö asumme samassa paikassa? Millaisia ovat aamut? Kääntääkö hraHakkarainen autuaana kylkeään, istunko minä keittiössä lehteä lukemassa - vai päivystänkö kyttäysjakkaralla naapureiden liikkumisia, bussiinjuoksemisia ja kauppaanmenemisiä?
Ehkä en malta odottaa että se herää, vaan menen aamupalan jälkeen tönimään sitä hereille ja hoputan kauppareissulle kanssani, jonottamaan juhlamokkaa vain yksysiyksi tarjouksessa tänään.

Viriilejä olemme tietysti: ei käy ateriapalvelu meidän ovemme takana. Minä laiskanlaisesti pyöräyttelen kerran-pari viikossa sämpylöitä omiin tarpeisiin ja hraHakkarainen käy lenkillä ja puntilla. Kilpparinvärinen kisu meillä on kai tai sitten chihuahua. Taikka ehkä ei eläintä ollenkaan: jospa olemmekin itsellisiä ja itsenäisiä ja matkustamme tämän tästä kirjallisuus- ja kulttuurikohteissa ympäri Eurooppaa. Ehkä reilaamme ja bussailemme.

Onko meillä lapsenlapsia? Lähellä vai kaukana?
Tuleeko minusta mummi vai mamma vaiko muumimamma?
Käyvätkö ne koskaan kylässä ja millaisia ovat miniät ja vävyt? Onko meillä sellaisia?
Alustava suunnitelmani lasten suhteen on se, että yksi lähtee tosi kauas, toinen jää Suomeen, kolmas pyörii kotinurkissa. Ja että yhdestä tulee kuuluisa urheilija, toisesta ansioitunut kulttuurihenkilö ja ja kolmannesta merkittävä tiedehenkilö. Saavat itse valita kukin oman lajinsa, ihan vapaasti. (tällä hetkellä Isoveljestä tulee kuulemma rikas professori, Isosisko haluaa ruveta soittamaan rumpuja ja Pikkusisko konserttiharppua. Isosisko aikoo perustaa kennelin tai maatilan ja sivubisneksenä joko olla bussikuski tai opettaja, Pikkusisko ei ole ilmaissut ammattihaaveita, paitsi että hänestä tulee eläinystävä. Täytyy näköjään jonkin verran vielä harjoittaa aivopesentää, että suunnitelmat toteutuvat...!)

Harrastammeko yhdessä vai kumpikin tahoillamme? Kohtaammeko aina illansuussa sohvanmutkassa omien rientojemme jälkeen, tai kuljemmeko hiljaa yhdessä?
HraHakkarainen tietysti opiskelee jotain syvällistä ja minä varmaan käyn jossain työväenopistolla saamenkielen tunneilla ja sivupuhteena rakennan lapinrumpua. Ja lapset ovat tietysti paheksuvalla päällä: "voitteko kuvitella, viimeksi kun kävin, niin isä opiskeli muinaishepreaa olkkarissa että vois lukea Raamattua ja Talmudia alkukielellä ja äiti joikas keittiössä itsetekemänsä saamenrummun tahdissa", siihen vastaa toinen: "aijaa, kun mä soitin kotiin, isä vastas että shalom ja äiti huuteli jotta missä on mun lynksikelkka. Pitäisköhän ne pikkuhiljaa toimittaa hoitoon?"

Kroonistuneessa sitoutumiskammoisuudessani ajatus nyt takana olevasta kymmenestä aviovuodesta tuntuu suunnattoman pitkältä: miten ihmeessä olen osannut olla jo niin kauan yhden ja saman ihmisen kanssa? Ja kuitekin ajatus siitä että hiljalleen yhtä matkaa vanhenemme, elämme tätä arkea, tuntuu turvalliselta ja lämpimältä, odottamisen arvoiselta. Elämisen arvoiselta.