toisinaan huomaa seisovansa tienhaarassa. Tai ehkä polkujen haarakohdassa. Edessä näkyy kaksi polkua: toinen tuttu ja kuljettu, toinen tuntemattomampi mutta ei aivan vieras sekään.
Sitä seisahtuu tähän haarakohtaan ja tajuaa, että edessä on valinta.
Kaikkia valintatilanteita ei aina hahmota. On valintoja, joiden merkitystä ei tajua. On valintoja, joita ei edes valinnoiksi ymmärrä.
Ja suuria risteyksiä, joissa valitsemalla yhden tien, sulkee ikuisiksi ajoiksi toisen.
On myös näitä pieniä polunhaarautumia, päätöksiä joilla ei ehkä ole suurtakaan merkitystä, tai sitten on. Sitähän ei voi koskaan tietää.
Mutta näennäisesti, edessä on pieni valinta: valitsen joko tutusta tai vähän vieraammasta. Tutun tiedän, se polku on kuljettu, turvallinen, elämä jatkuu kuten ennenkin.
Vai valitsenko vähän vieraamman, houkuttelevan, sellaisen joka kyllä myötäilee tuttua pääpolkua, kulkee sen rinnalla mutta maisemiltaan erilaisina? Vaikka nyt valitsisinkin tutun polun, en silti kokonaan sulje pois uuden reitin mahdollisuutta: voin palata, jos en nyt tähän samaan tienhaaraan, niin ainakin samantapaiseen.

Valinnan mahdollisuus on henkeäsalpaava. Voin tehdä valinnan.
Vain itselleni.

Suuret valinnat eivät oikeastaan ole valintoja.
Vai valitsinko muka herraHakkaraisen useista tarjokkaista, tarkkaan puntaroimalla? Asettelin miehiä riviin, kirkon eteisessä, syvästi pohdiskellen kuka näistä nyt olisi se oikea.
Ei, se oli valinta, jota en huomannut tekeväni. Niin vain kävi.
Lapsiani en päässyt valitsemaan - vaikka luultavasti olisinkin valinnut suunnilleen tämäntapaiset naperot. Mutta kun valitsin lapset, en oikeastaan tiennyt, mitä olin valitsemassa.
Mutta pienet valinnat: niissä saa rauhallisesti pysähtyä ja pohtia. Olla itsekäs, jahkailla, tuumailla. Voi antaa itselleen luvan ymmärtää: nyt olen valitsemassa.

**

Luin viikonloppuna Anna-Leena Härkösen kirjan Keskeneräinen.
En oikeastaan pidä Härkösen kirjoitustyylistä, ja silti uskollisesti luen hänen kirjojaan. Heikosti positiivisesta en pitänyt lainkaan, ja vielä vähemmän pidin kolumneista kootusta äitiysaiheisesta kirjasta. Silti lainasin tämänkin, ja vielä aloin lukeakin: puolivillaisesti lauantai-aamuna, jossain leipomisten ja siivoilujen välimaastossa.
Yhtäkkiä tajusin, että olen tavannut hänet, josta kirja kertoo.
Että minä tiesin, vaikka vain hyvin etäisesti, ohimennen, kenestä kirja kertoo.

**