monta päivää kulunut: ollaan sairasteltu erilaisilla kokoonpanoilla. Voittopuolisesti potemista harjoitin minä yhdessä Pikkusiskon kanssa.

Lauantaina vietettiin isojen kaverisynttäreitä paikallisessa liikuntariehulassa: hauskaa ja hikistä touhua. Kaikki lapset vaikuttivat tyytyväisiltä ja koti välttyi pahemmilta vaurioilta.

Äitienpäivä...? Mitä siitäkin osaisi sanoa?
En oikein tiedä, kuinka tähän juhlaan suhtautuisin. Se kun osuu keskelle perheen synttäriputkea, ja varsinkin kun omat kemut ovat aina alle kuukauden päässä äitienpäivästä, pidän koko touhua jotenkin hiukan turhana.
Lasten rakkaudella väkertämät kortit ovat toki ihania, samoin kuin ne iänikuiset vessapaperihylsy/rypistetty silkkipaperi -henkiset pikkulahjat. (Jukka Parkkisen sanoin: "niin kauan kuin maailmassa käytetään vessapaperia, pyyhkii lasten askartelulla hyvin") Ja melkein parasta on se levoton kuhina lastenhuoneessa, kun kauhukolmikko arpoo, uskaltavatko jo tulla.
Kävimme isommalla porukalla äitienpäivälounaalla, ja siinä vaiheessa minua alkoi ottaa koko touhu vähän päähän. Perheitä ykköset päällä (meidän joukkio näyttää aina joltain kirpputorivaraston hylkykasasta kootulta), lapset suittuina ja kiillotettuina (ei toivoakaan!), äidit hiukset kiharalla ja isät silmät kravatin kireydestä pullistellen.
Sekö se pointti tässä kaikessa on: että äidit natkuttavat ja kiillottavat ja kihartavat ja kiristävät sitä kravattia että saadaan koko pesue mahdollisimman edustavana ravintolaan, puolikireissä tunnelmissa?
Valmiiseen pöytään pääseminen on aina yhtä mukavaa, mutta mieluummin vähän pakottomammissa tunnelmissa.
Ruoka oli hyvää, lapset olivat omia itsejään, minulla ei ollut kiharoita eikä hraHakkaraisella ollut krakaa, ja oli ihan mukavaa silti.
Juhlan markkinamiesten keksimät ulkokultaiset puitteet ne ärsyttävät.

Minun äitienpäiväni paras hetki?
Oltiin tultu kotiin ravintola- ja kahvittelureissulta, Pikkusisko sai hepulin ja huusi yhtä soittoa varmaan puoli tuntia. Lapset peseytyivät, pakkasivat reppunsa, söivät iltapalansa. Isosisko aloitti lastenhuoneen kaaoksessa lisää kaaosta aiheuttavan leikin. Isoveli lueskeli.
Minä nappasin umpiväsyneen pikkukimulin kainalooni ja me rupesimme lauleskelemaan. Ensin lauloimme laulukirjasta tuttuja lauluja, vähän laiskasti ja hapuillen.
Sitten piti tarkistaa miten joku laulu meni ja laitettiin levy soimaan. Aloimme laulaa levyn tahdissa. Pikkusisko halusi välillä esiintyä. Isoveljen ääni kuului joissain kertosäkeissä. Isosiskokin jätti leikkinsä ja  tuli mukaan notkumaan. Kohta hoilasimme yhdessä täyttä kurkkua.
Tytöt istuivat hetkeksi tietokoneelle, Isoveli tuli kainaloon kyhnäämään. Otimme Pikkusiskon unikaveri-Tupsun ja lauloimme keinahtelevan reggaen tahdissa. Sitten rokkasimme Tupsun tassuihin. Tytöt saivat pelinsä päätökseen ja oli nukkumaanmenoaika.
Käänsin soittimen nupit kaakkoon ja perhebändi pääsi revittelemään: Isoveli veivasi ilmakitaraa, Pikkusisko lauloi Tupsun tassuun ja Isosiskolla oli kainalossaan niskatyynylammas, koko kauhukolmikko hoilasi sydämensä kyllyydestä ja rokkasi keskellä lattiaa. Jokaisella meistä taisi olla oma sävel, oma rytmi ja oma tulkinta, mutta käsittääkseni biisi oli sentään yhteinen.