valistuneena ja aikaani seuraavana kunnon kansalaisena menin kuuntelemaan maahanmuuttaja-aiheista paneelikeskustelua. Kiinnostava! Paitsi että harmitti kun en itse päässyt ääneen ollenkaan (paitsi lopussa kun sai esittää kommetteja). Olisi ollut kiinnostavaa keskustella, järmätä, inttää ja esittää kysymyksiä - tämä maahanmuuttaja-aihe kun on jotenkin sieluani lähellä.

Suunnattoman oivalluksen sain kesken paneelia, kun puhuttiin ensimmäisen ja toisen ja kolmannen polven maahanmuuttajista. Ensimmäinen polvihan on se, joka tekee valinnan: jäädäkö vai lähteäkö - mikä on oikea vaihtoehto, kuinka kotoudun? Toinen polvi on se, joka ei kuulu oikeastaan mihinkään ja joka potee identiteettikriisejä sekä lähtö- että tulomaassa. Ja kolmas polvi on se, joka on jo jollain tavalla sopeutunut "uuteen" tai siis tuttuun kotimaahan. Kielitaito kulkee luonnollisesti tämän kanssa käsikkäin. Se oivallus: tämä jako ei koske pelkästään maahanmuuttajia, vaan myös meitä vastaanottajia! Isovanhempieni tai vanhempieni sukupolvi on ensimmäisen polven vastaanottajia: karjalaiset tulivat ja heidät piti asuttaa. Ennakkoluulot silloin olivat valtaisia ja asenne kaikkeen muukalaisuuteen on mitä on: täytyy tehdä valintoja: miten suhtautua, mikä on oikea tapa, miten kotouttaa? Toisen polven vastaanottajat, nämä minun ikäluokkalaiseni, me palloilemme jo kahden kulttuurin välissä - emme oikein tiedä, miten otamme vastaan tai käännyttäisimmekö heti rajalta, ja jos otamme vastaan, kuinka osoitamme suvaitsevaisuuttamme, ja jos olemme suvaitsevaisia, missä menee raja? Moraalista krapulaa podemme kaikkiin ilmansuuntiin, emmekä oikein osaa arvioida edes itse omaa suhtautumistapaamme. Kolmannen polven vastaanottajia ovat selvästi nämä naperoiden ikäiset, jotka viis veisaavat leikkikavereiden taustoista: toisten kanssa ollaan kavereita ja toisten ei, mutta silmiin ei pistä leikkikaverin värisävy, kunhan se löytyy tikkurilan värikartasta. Kielikysymykset eivät haittaa, kaveri on kaveri.

Hitaasti muuttuvat asenteet: nyt tätä monikulttuurislähiöeloa on takana melkein vuosikymmen (inansa vajaa), ja vasta nyt olen lakannut noteeramasta "pieniä mustia poikia lumessa leikkimässä" - näen vain sen-ja-sen perheen lapsia ulkoilemassa - kontrastimerkitys kotomaisen ja tuontitavaran väliltä alkaa hiljalleen haihtua, kun perheisiin tutustuu edes pinnallisesti, hyvänpäivän verran.

Täysin ongelmatonta tällainen elo ei tietenkään ole, hyssyttelyä olisi väittää että monikulttuurisuudella on pelkkiä positiivisia puolia. Onhan toki ylevää sanoa, että on kovasti hienoa kun lapset oppivat suvaitsevaisuutta ihan itsestään. Ja oppivatkin. Mutta esim. koulussa eriytetty opetus toimii huomattavasti pienemmissä puitteissa kuin olin olettanut.
Eivätkä lapsetkaan täysin rajattomia ole: kyllä ihan selvästi kaveriporukat muodostuvat ainakin jossain määrin etnisin perustein, tietysti. Totta kai on helpompaa leikkiä kaverin kanssa, jota todennäköisesti tapaa myös vapaa-ajalla, joka puhuu samaa kieltä kuin itse ja jonka vanhemmatkin ovat edes vähän tuttuja. Mutta ei se silti tarkoita, etteikö kavereita oltaisi yli näiden rajojenkin.
Mutta isoimmilta osin ongelmat ovat pikemminkin oman harjaantumattomuutemme aiheuttamia ongelmia, kuin suoraan monikulttuurisuudesta kumpuavia ongelmia. Kolmas vastaanottajapolvi ratkaissee nämä ongelmat käden käänteessä, kunhan vallankahvaan pääsee.
Erityisen positiivisena itse näen välillisesti kumpuavat asiat. Mielestäni tämä rinnakkaiselo haastaa itseä pohtimaan omaa suhtautumistapaa moneen asiaan, ja sitä kautta ainakin itse olen oppinut yhtä ja toista, sekä omasta kulttuuristani että itsestäni mutta myös minulle aiemmin vieraista asioista. (tietysti, kaikki eivät ole tällaisista pohdinnoista kiinnostuneita, tiedän sen. Itselleni näiden vatvominen on aivan elinehto)

Jo pelkästään sen huomaaminen, että omille lapsilleni on muodostumassa minuutta uskonnon kautta määrittelevä identiteetti, on kiinnostavaa. He tietävät - toisin kuin minä vastaavassa iässä - että on "meidänuskoisia" ja "muunuskoisia" tai jopa "kristittyjä" ja "islamilaisia". "Meidänuskoiset menivät konserttiin" "Meidänuskoisille on hartaushetki". Se jo pakottaa edes hiukan pohtimaan omaa ja perheen suhtautumistapaa uskontoon. Olisihan absurdia yrittää tunkea lasta uskonnollisen identiteetin muottiin, ellei olisi tarjota sille identiteetille edes jonkinlaista kasvualustaa. (ja voi kuinka tämä tuleekan tulevina vuosina haastamaan kirkkoa. En edes aloita siitä aiheesta!)
Itse ainakin olen niin asioista kiinnostunut, että jo pelkästään oman itseni takia olen yrittänyt ottaa myös vähän selvää tästä kilpailevasta suuntauksesta, vaikka vain osatakseni selittää, miksi me ajattelemme näin ja hartaudumme tällä tavalla, kun taas kaverin perhe tekee sen toisin. Oli aivan ihana hetki, kun jokunen viikko sitten vietettin ramadanin päätösjuhlaa (muistan sen nimen ihan kohta...id /eid al jotakin) ja kun päiväkodissa pikkuinen kimuli esitteli hennattuja käsiään ja koko olemuksesta näki, että nyt on vuoden paras päivä. Ihan samalla tavalla kuin omani availevat kalenterinluukkuja, odotuksesta soikeina. Oivalluksen ilon saattoi nähdä ainakin Isosiskossa.

Tai kielikysymys. Kun ulkomaanserkut vierailivat meillä, lapsista huomasi selvästi että he ovat tottuneempia erilaisiin aksentteihin. Itseä jännitti kovasti, ymmärränkö kaiken mitä serkuilla oli sanottavanaan ja ymmärtävätkö he minua. Omat muksuni aivan vaistomaisesti käyttivät vähintään kahta eri ilmaisua samasta asiasta, nappasivat kädestä kiinni, huitoivat ja huhtoivat ja ellei sekään mennyt perille, oli aina mahdollista leikkiä yhdessä pelleleikkiä ja nauraa hervottomasti. Kielikysymys ei noussut esteeksi, se oli osa kaverisuhdetta.

Tästä aiheesta riittäisi palopuhetta useammankin kirjoituksen verran, mutta olkoon. Etteivät kaikki ääriainekset ala esiintyä liiaksi täällä.
Täytyy seuraavaksi varmaan ottaa käsittelyyn joku muu, tällainen yhtä leppoisa keskustelunaihe. Esimerkiksi rintaruokinta, kestovaippailu tai perhepeti. Tai mikä ettei suuria intohimoja herättävä tahallinen lapsettomuus. Tai luukuttaminen hyvinvointivaltion ongelmakohtana. Ja viime kädessä vaikka se, pitäisikö Karjala liittää takaisin Suomeen (ei).
Apua, tuleekohan minusta kiivaiden pamflettien kirjoittaja?