kuten tavallista, verstaalla.
Vuoden hikisin työkaksikuukautinen on lähestymässä, nakutteluvaara uhkaa. Uhraan siis toistaiseksi haaveeni hiihtolomasta, toivon ensi viikolle enintään pitkää viikonloppua.
Maailmalle pitäisi lähipäivinä suoltaa iso kasa infoa, lippusia ja lappusia. Nurkassa jököttävä ihmeellinen kopiokoneemme tulee vielä höyryämään punaisena ennen kuin savotta on edes puolivälissäkään.
Kahvipaussibloggauksestani en nyt tietystikään tingi, se on selvää.

*

Eilen työpäivän päätteeksi lojahdimme koko lauma olkkarin sohvalle, ihmeellistä hiljaisuutta kuuntelemaan. Olo oli kuin perjantaissa.
Vaikka ulkomaanelävien kanssa oli niin hauskaa ja metkaa ja mukavaa, vaikka seurustelu elävöitti päiviämme ja piristi mieltä...
silti oli ihmeen ihanaa vain olla kiireettömästi, oman perheen kesken.

*

Isosiskoa nyppi taas koulunkäynti. Pohdin taas kerran hiljaa mielessäni, että olisiko sittenkin sitkeämmin pitänyt pohtia asiaa ja laittaa hänet  johonkin hörhökouluun.
Matikka on tyhmää.
Kirjoittaminen on tyhmää.
Lukeminen muuttui tyhmäksi heti kun koulusta annettiin määräys lukea vähintään vartti päivässä. (tähän asti Isosisko on aivan vaivatta viettänyt sen ajan nenä kirjassa, pidempäänkin. Nyt ei ole koskenut kirjaan sormenpäälläkään!)
Kymmenen minuutin läksysavottaa varten tarvitaan kaksi aikuista puhumaan kuin ruuneperit vähintään kolme kertaa se kymmenen minuuttia.
Isosiskon tapa oppia, tapa lähestyä maailmaa on omanlaisensa. Ei nyt suorastaan taiteellinen, mutta voimakas. Tietoa ja taitoa on, mutta kiinnostus oppimiseen akateemisessa mielessä on (miten sen nyt kauniisti sanoisi?) hakusessa. Isosisko on kuin vahvoin kiihkein suurin pensselinvedoin maalattu taulu.
Kun Isosiskoa ei hotsita läksyjen luku, hän kyllä osoittaa sen. Eikä sen jälkeen ketään hotsita enää yhtään mikään. Isosiskon riemu on tarttuvaa ja raivo samoin. Helpommalla pääsee kun antaa hänen raivota raivonsa. Kaikesta huolimatta.

*

Näissä mietteissä takaisin nakuttelusavotan alkuun. Taas