nämä syyslomapäivät menivät hitaasti ja nopeasti. Paluu arkeen oli paluu arkeen, mitäpä siitä sitten. Pakkaaminen on alkamaisillaan. Maalivahtihanskamiehen kaveri, painajaismainen, petollisen leppoisa Salkkuhemmo kävi kopioiduttamassa papereitaan (mikä ihmeen kopiotyttö minä olen?! Juuri sellainen tyyppi, joka tytöttelee jos voi. Ja yrittää mukaleppoisasti urkkia kaikenlaisia asioita...)

**

Tänä aamuna päiväkodilla.
Kimulit olivat kuoriutuneet ulkovaatteistaan ja menossa käsipesulle. Sisään tuli pikkuinen S, ihana kiharatukka, valloittavasti hymyillen ja tuli heti luokseni näyttämään käsiään. Kämmenet oli koristettu hennalla, isänsä selitti että tänään on juhlapäivä. Minä kysyin, että onko nyt ihan kaikkein paras päivä. S:ia alkoi naurattaa ja ujostuttaa ja hän meni piiloon isänsä kainaloon. Isää hymyilytti, kyllä - nyt on ihan paras päivä. Illalla mennään kylään. Ja teilläkin on kohta joulu. Niin on, vastasin, kyllä me vielä jaksamme odottaa.
Tulin suunnattoman iloiseksi pienen tytön puolesta. Tänään on ihan paras päivä.

**

Sunnuntai-iltana lenkillä.
Yleensä kävelen ja juoksen ilman sen kummempia apuvälineitä. Sykemittarin saatan joskus ottaa ja hiihtimet. Jos aion sauvoa. Eilen illalla lähdin sauvoilemaan ja jostain syystä nappasin taskuunsopivan radion mukaan. Virittelin sen käyntiin ja löysin kanavaksi ilmeisesti ylen ykkösen. Kuuntelin ensin jutun Anna Politkovskajasta ja Venäjän demokratian tilasta, sitten Etelä-Afrikan aidsista ja lääkeyrityksistä Keniassa, sen jälkeen toivelaulukonsertin.
Lenkiltä palattua oloni oli loistava - sain lahjaksi palan itseäni. Sitä minää joka niin helposti ja huomaamattomasti hukkuu arkipäivän eteenpäin ponnisteluissa. Muistin taas, mitkä asiat ovat tärkeitä, minulle. Ihmisoikeudet. Sananvapaus. Tasa-arvoisuus.
Toivelaulutkin puhuttelivat ja kutsuivat, niilläkin oli sanottavansa minulle.
Miksi niin herkästi kiellän itseltäni sellaiset asiat, joista oikeasti pidän, jotka oikeasti ovat tärkeitä henkisesti ja fyysisestikin? Miksi on helppo lohduttautua suklaalla ja sallia itselleen senkaltaiset nautinnot, mutta on vaikea sallia itselleen liikunnan ja henkisen ravinnon kaltaiset asiat?
Olenko henkinen anorektikko?

**

Pienet asiat: pikkutytön hennatut kädet ojentumassa minua kohti, muistutukset siitä mitä olen ollut ja mitä saan olla - siinä suuri, mykistävä lahja minulta minulle. Tälle päivälle.
Ja lahjaa oli myös se, kun ajelimme eilen synttäreitä juhlimaan ja matkalla kuuntelimme yhdessä levyä. Koko takapenkki lauloi mukana: "on sängyn päälle levitetty tilkkutäkki suuri..."