Lapsen keskosuus – vaikka lapsi itse on jo aikalailla tavallinen taapero – lävähtää joskus kasvoille aivan odottamatta. Pikkusiskon hoitotäti jutusteli tänään jotain Pikkusiskon syömisistä ja siitä kuinka lapset kasvavat. Aivan seurustelusävyyn hän kysyi, mitä Pikkusisko olikaan syntyessään painanut. Olin aivan varma, että olin jo kertonut asiasta hänelle. Tuntui niin pahalta nähdä se järkyttynyt ilme ystävällisen ihmisen kasvoilla, kun mutisin "870 grammaa". Puolessatoista vuodessa ehtii hyvin unohtaa, miten vaikea tällaista asiaa on ihmisille kertoa, miten suurta ihmetystä ja järkytystä se muissa herättää – nyt kun itse on jotenkuten sovussa sen kanssa.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Vain jotenkuten siksi, että viime aikoina olen nähyt valtavasti ja valtavan ahdistavia sairaalapainajaisia. Yhdessä unessa Pikkusisko oli ollut monta kuukautta sairaalassa, enkä ollut päässyt häntä katsomaan, ja sitten hänet oli siirretty toisaalle hoidettavaksi. Ajelin bussilla ympäri Suomea häntä etsimässä, ja kun vihdoin löysin, hänelle oli tehty koko ihon siirto, enkä voinut ottaa häntä syliin. Toisessa unessa hän oli aivan pieni ja ruskea ja hyvin hyvin sairas, ja hänestä otettiin putkitolkulla verinäytteitä. Vaikka omasta mielestäni olen yli sairaala-ajasta, vaikka se oli jälkikäteen ajateltuna melko vaivatonta aikaa, se näyttää kuitenkin vielä rassaavan alitajuntaa. Pikkusiskon syntymäpäivä vuodenvaihteessa oli erityisen vaikeaa aikaa, ja kevään korvalla kun päästiin sairaalan kontrollista läpi, olin huomattavan helpottunut, ja tunsin hyvin voimakkaasti, että nyt voin tehdä sovun tämän asian kanssa...ehkä jotain keskeneräistä tässä kuitenkin vielä on. Jotain omaa avuttomuutta ja suojattomuutta lapsen avuttomuuden ja suojattomuuden edessä.

 

Aina, jokaikinen kerta, kun noista sairaala-ajoista tulee puhe – kuten nyt tänään ohimennen hoitotädin kanssa, ne jäävät päähän rassaamaan, vaivaamaan, ahdistamaankin. Kävelin Pikkusiskon kanssa hakemaan isompia kotiin, ja ajatukset vaeltelivat siinä onnettoman pienessä mytyssä, jonka silloin sairaalasta kotiin saimme. En oikein osaa yhdistää tätä kiipeilevää tarmonpesää siihen hauraaseen, sikiönnäköiseen.

 

Olen yrittänyt kirjoittaa Pikkusiskon ensimmäistä vuotta kokonaiseksi tarinaksi, mutta pitkään aikaan en ole kyennyt avaamaankaan koko tiedostoa. Omien sanojen ja ajatusten lukeminen on niin ahdistavaa, ne tunnot, ajatukset ja tuntemukset tulevat niin voimakkaina ja tuoreina vieläkin esiin. Sinä keväänä, vuosi sitten, kuuntelin paljon Semmareita. Pikkusiskon laulu on "Ylämailla" – vieläkin jos oikein kuuntelemalla kuuntelen sitä, muistan valon meidän vanhassa olohuoneessamme, vauvan kopan pöydällä, sen epävarmuuden ja jatkuvan kuolemanpelossa elämisen, sen tunteen, että en oikein todella ja kunnolla tuntenut omaa lastani, että hän oikeastaan olisi kuulunut sairaalalle.

 

"jos kohdallain päivä on viimeinen

lailla leijonan vaan tahdon elää sen

kaunis on aamu ja aurinkoon

katse viimeinen kai

 

tiedä huomenna en

nousemmeko taas

vai varjoihin jään

veljieni viereenkö jään."

(Semmarit, Pasi Pohjola)

 

hitto, taas alkaa itkettää.

Vaikka kaikki on ihan hyvin.