tänään olin kuuntelemassa siskon konserttia.
Hieno kokemus - siitä on monta vuotta kun olen kuullut viimeksi hänen soittavan soolona, uutta viuluaan en varmaan koskaan. Siinä on kauniin pehmeät alaäänet ja heleät ylä-äänet, oikein miellyttävää kuultavaa.
Konserttikokemus oli mielenkiintoisen ristiriitainen. Koko bussimatka turistiin siskosturinoita yhdessä, sitten erkanimme: minä kaupungille ja sisko verryttelemään ja lämmittelemään. Vähän ennen konsertin alkua löysin tieni salille, siellä sisko viikkaili käsiohjelmia ja näytti jo ihan erilaiselta kimaltavassa puserossaan, keskittyneenä.
Virityksen äänet vievät heti lapsuuteen: meillä on muutama vuosi ikäeroa, minä olen iso-sellainen, mutta silti nuo virityksen äänet tuovat lapsuuskodin mieleen. Siskon läksyjenjälkeisen viuluharjoittelun, kriih-krääh. Virittäminen on yhtaikaa harmonista ja riipivää.
Heti konsertin alussa en katsonut siskoon, halusin antaa hänelle aikaa kasata itsensä. Tshaikovski hyökyi huoneeseen energisesti, tilantäyttävästi ja sovinnollisen tuttuna (tittii-ti-tiditidi-tittii...) Tutun ihmisen näkeminen vieraassa roolissa on se ristiriitainen juttu. Siskon piirteet ovat lapsuudesta asti tutut, ja kuitenkin yhtäkkiä niin vieraat, aikuiset ja keskittyneet. Leuan ja niskan seutuvilla on pelottavasti äidin piirteitä, lavalla seisova onkin ammattilainen, keskittynyt, syventynyt, uppoutunut. Taukojen aikana saattoi nähdä hengästyneisyyden, sydämen pamppailun juhlavan puseron kankaalla. Hetkessä tajuan, miten paljon energiaa, fyysistä ja henkistä voimaa hänen ammattinsa vaatii. Näen melkein puhekuplia hänen päänsä yllä: meneekö kohta hyvin vai huonosti, aistin paikat, joissa on ollut vaikeuksia ja osiot jotka menevät hyvin. Kadensseissa kädet venyvät liki luonnottomiin asentoihin.
Taas kerran ymmärrän, miten vähän tiedän ja tajuan siskoni ammatista. Musiikki puhuu minulle niin eri tavalla kuin hänelle. Kuulen siinä aivan eri asioita kuin hän. Enkä oikeastaan käsitä, että joku voi tehdä sitä ammatikseen. Että hänen työnsä on tulkitsemista, esittämistä, taidetta.
Aavistan vain osittain millaista kurinalaisuutta se vaatii. Näen että hänen sormissaan on voimaa aivan eri tavalla kuin omissani.
Prokofjevissa ajatukseni lähtevät harhailemaan: näen mielessäni vanhoja neuvostoliittolaisia mustavalkoelokuvia, vähän nykiviä ja teatraalisia. Kuulen koneita ja laitteita.
Tshaikkari täytti tilan, pakotti kuuntelemaan ja osallistumaan. Kappaleena pidin kyllä Prokofjevistakin, mutta se ei kuitenkaan kuljettanut mukanaan samalla tavalla.
Kotimatkalla kuuntelemme äänityksen yhdessä, minulla on nappi oikeassa ja siskolla vasemmassa korvassa. Sisko saa työkaveriltaan tekstiviestin "I love you"
Olen väsynyt, monta tuntia bussissa suuntaansa. Olen niin tyytyväinen että lähdin.