vieläkin: olen työn merkeissä seistä tököttänyt koko lauantaipäivän hytikylmässä hallissa. Ja jatkoin sunnuntaina, edelleen hytikylmässä hallissa, kannustamalla jalkapallopoikaani uuden joukkueen ensimmäisissä peleissä. Ensimmäinen peli oli herkistävä: pikkuiset pojat polviin asti ylettyvissä pelipaidoissaan hytisemässä, yrittämässä ymmärtää mistä oikein oli kyse.  Pelissä on niin paljon erilaista ja hämmentävää tuttuun harjoitteluun verrattuna: pelaamisen tavat ja kulttuuri - aloittaminen, aloituspotku, lopun huudot ja kättelyt, pelinohjaajan ohjeiden kuuntelu, valmentajan vaihtokäskyjen huomaaminen...Pelasivat sentään oikeaan maaliin.
Toisessa pelissä juttu selvästi aukeni (seesam!) - ihana näky. Pojat olivat riemukkaan keskittyneitä ja punaposkisia, tohkeissaan, rohkeita ja eteneviä. Eikä ketään harmittanut vaikka hävisivät, molemmat pelit. Isoveli oli etukäteen jännittänyt sitä: viime kaudella hän pelasi vahvassa porukassa, ikäistään vanhempien kanssa ja tottui helppoon voittamiseen. Nyt hän on joukkueen konkari, ainoa palloillut. Hän kävi läppäämässä jokaista kaveriaan vähän olkapäälle, antoi neuvoja ja juoksi kieli keskellä suuta. Voisinko olla ylpeämpi?
Mutta varpaat ovat vieläkin viluissaan.

**

Iltamyöhällä ajauduimme taas kerran syväluotaavaan ihmissuhdekeskusteluun herraHakkaraisen kanssa. Viime viikolla pohdiskelin omia aikojani, olenko itselleni rehellinen tyytymällä elämääni - vaikka ehkä voisin kurotella korkeammallekin. Ja painiskelin pikkumaisen kateuden kanssa. Miksi jotkut saavat ja minä on? Ja mitä oikeastaan haluan?
Niin tai näin - taas kerran - tulimme yhdessä ja minä itsekseni siihen tulokseen, että näin on hyvä. En halua vaihtaa elämääni parkettilattiaiseen tiilitaloon, huikeaan uraan, jos joudun maksamaan siitä tyytyväisyydellä. Olen tyytyväinen elämääni, mieheeni, lapsiini. En halua muuttaa mitään peruselementtejä elämässäni (tietysti jotain pikkuasioita, niin kuin vaikka sen että olen liian laiska imuroimaan ja liian laiska hassuttelemaan lasten kanssa). Mutta  sittenkin, mieluummin otan laiskanpulskean tyytyväisyyden kuin hohtavan siistin kodin ja epämääräisen tyytymättömyyden - vaikka en väitäkään, etteikö molempia voisi saada.
Onko tämä onnea /onnellisuutta? Meidän perhe -lehdessä oli Rahkamo-Kokkojen haastattelu, jossa oli mielestäni hyvä motto: onni on asenne. Onko se - päätös nähdä ja kokea hyvää, positiivista siinä tilanteessa missä on?

Ja eikös vain: Semmari-sitaatti aiheeseen sopivasti ja muistuttamaan: alle neljä viikkoa keikkaan!!
"Olen toivonut niin että meilläkin ois ihan uutuuttaan hohtava auto, koti tyylillä kalliisti valittu ois ja tilin täyttäisi muhkea saldo. [...]
Tää taitaa olla vähän keskinkertaista, mä taidan olla automarkettien kamaa - vaippapakettii ja rompetta jota kärryihimme lapataan. Tää taitaa olla vähän keskinkertaista: on plussapisteitä ja hiukan bonusta kun oman kultansa viereen saa ihan oikeesti nukahtaa."