olen liki koko aamun puurtanut työ2:n parissa. Mahtavaa tämä kahden työn tekeminen! (kyllä kai)
Yritän olla tasapuolinen ja laskea tunteja ja ties mitä, kun tosiasiassa herrakerho on saanut täyden työpanokseni ainakin kuukauden ajan ja työ2 on ollut lähes täydessä seisokissa.
Onneksi työ2:n pomo soitti vasta tänä aamuna - saatoin ainakin sanoa, että olen jotain saanut aikaan.
Muutenkin tosi mahtavaa olla kahden osa- ja määräaikaisen pätkätyön tekijä. Jos jostain ihmeen kaupalla löytyisi kokoaikaista, kiinnostavaa työtä, en ole ollenkaan niinkään varma, että pääsisin molemmista sitoumuksistani irti täysin vaivattomasti.

**

Olin oikein liikuttunut eiliseen kirjoitukseeni tulleista kommenteista!
Bloggaamisen lopettamista en ole suunnitellut, en vakavissani. Enemmänkin pohdiskelin sitä, kenelle ja miksi, mihin sävyyn ja mitä tarkoitusta varten kirjoitan. Onko minulla enää mitään uutta annettavaa, vai kierränkö vanhoja kehiä yhä uudelleen?
Kai taustalla nakuttelee joku epätoivoinen tarve olla myös älyllinen, todellinen kansalaisjournalisti - sen sijaan että kertoilee epämääräisiä sattumuksia kotisohvan ja herrakerhon väliltä. Hmh.

**

Olin oikein ahkera aamulla: ehdin kerrankin aikaisempaan bussiin ja kävelin työpaikalle keskustasta. Matkan varrella bongasin yhden talon kulmalla metsien mieheltä näyttävän tyypin tupakka suussaan. Kulahtanut takki yllään, leveälierinen stetson päässään tämä kaveri nojaili seinään ja jutusteli kassialman kanssa.
Kainalossaan hepulla oli kokonainen tuore ananas.

**

Tajusin juuri, etten ole käytellyt kameraa ainakaan kuukauteen!

Tänään illalla roudaan lapset kulttuurin pariin: ravitsen heidän puolustuskyvyttömiä sielujaan musiikilla.
Lipunvaraajat ovat muinaisvuosien tuttuja: olivat kovasti pähkäilleet juuri meille sopivaa paikkaa, ja erittäin huomaavaisesti sijoittaneet meidät riittävän kauas henkilöistä, joita en halua kohdata silloin kun liikun (melko sivistymättömän) kauhukolmikon kanssa (suuren) sivistyksen keskellä.
Niin ihania, suloisia, säkenöivän älykkäitä, briljantteja ja loisteliaita kuin lapseni ovatkaan (kauneudesta puhumattakaan!), tapahtuu heille jokin mystillinen muodonmuutos kaikissa vähääkään edustustaitoa vaativissa paikoissa. Jostain syystä he tällaisissa tilanteissa sekä näyttävät että käyttäytyvät kuin kirpputorilta haalittu sekalainen kokoelma jonkin muinaisen ja varsin köyhän sekä virikkeettömän orpokodin jäännöksiä. Ainoastaan kohtuuttoman ylpeän äidin tieto lastensa salaisista avuista estää minua juoksemasta pakoon julkisilla paikoilla.
(tämä oli sitten sitä länsirannikkolaista itseenkohdistuvaa kieroutunutta huumoria. Siltä varalta että joku muusuomalainen lukee tätä!)