tänään piti käydä viikko-ostoksilla ja sen jälkeen ensimmäisillä jouluostoksilla. Piti haalia vasu täyteen joulumieltä ja -iloa, leikkiä tomeraa tonttua ja tepsutella kotiin posket viimasta punaisina, säkillinen lahjoja kainalossa.
Tosiasiassa laahauduin töihin tekemään yhtä keskeneräistä asiaa. Ja kun nyt tulin menneeksi ovesta sisään, teinkin huomaamattani ainakin viisi asiaa. Jotka eivät olleet keskeneräisiä vaan ilmaantuivat tyhjästä saman tien kun heitin kassini työpöydän alle.
Viikko-ostokset tein.
Ja valahdin voipuneena keittiön lattialle. Pelkkä ajatus kauppoihin ryykeltämisestä oli liikaa. Kerta kaikkiaan. Kupillinen kahvia ja burana saivat sentään koneen taas käymään, mutta puoliteholla vielä. Innottomasti tein valmiiksi iltapäivän ruuan: makaronilaatikkoa. (mutta olin tyytyväinen kun sain käytettyä päiväystä lähestyvän jauhelihan sen sijaan, että olisin heittänyt sen pois.) Istuin telkkarin edessä. Innostuin ihan pikkuisen kotihommista: taloudellisesti piilotin aamupuuron tähteet sämpylöihin ja päiväystä lähestyvän maidon suklaakiisseliin (kutkuttaa pelkkä ajatus lasten riemastumisesta!) Innostuin vielä pikkuisen kotihommista ja kaivelin kaikkein suurimman talosta löytyvän roskakassin. Heivasin siihen pakastimesta kaiken nimilaputtoman ja /tai päiviensä päähän tulleen ruuan. Aina harmittaa: en ole mikään säilöjä. Pakastin on minulle paikka, josta kaivetaan puolivalmisteita käyttöön. Tykkään myös leipoa leipää varastoon. Mutta koska säilytystilat ovat pienet, olen realisti: en säilö marjoja pakastimeen, ostan niitä kaupan pakastealtaasta aina tarpeen mukaan. Maksan ihan mielihyvin sen verran vuokraa siitä, että oma jemmani on siedettävän tyhjä. Kaikki vain kun eivät ole oivaltaneet sitä ja käyttävät meidän pakastintamme oman ruuanhamstrauksensa sivutoimipisteenä. Inhottaa heittää pois ruokaa, jota ei alunperinkään ole halunnut tai edes tarvinnut. Mutta nyt sen tein: olkapäät siukuen kannoin kaiken turhan ulos. Johan on tilaa omalle leivälle ja jouluherkuille!
Hyvä mieli työnsi hetkeksi ketkun flunssanpoikasen taka-alalle. Luin loppuun pöydällä lojuneen lehden. Totesin, ettei enää kannata lähteä kaupunkiin. Joku toinen kerta sitten.
Panikoin raha-asioita, kunnes muistin, ettei kannata. Rahastressi on loputon suo. Jos sinne antaa itsensä vajota, ei ole mitään toivoa. Tulin bloggaamaan.

Itseäni rohkaisemaan päivän viisaus:
"Talo ilman aitan polulla astelevata emäntää on niinkuin pilvinen päivä, ja sen perheenpöydän päässä asuu ikävyys kuin riutuva syksy-ilta. Mutta hyvä emäntä on talon kirkas aurinko joka valaisee ja lämmittää"
Onko sitten niin tai näin, tiedä häntä.