Eilinen iltapäivä ja tämä aamupäivä ovat olleet taas ns. hyvän äidin päiviä: veivasin eilen muksuille makoisat vispipuurot iltapalaksi ja tänään käveltiin porukalla kirjastoon parin kilometrin päähän. Pikkusisko oli ainoa, jonka mielestä tämä aamupäivä oli tylsä ja tuottamaton: häntä kun ei päästetty vaappumaan pyörätielle vaan pidettiin visusti kärryjen vankina.

Nyt koko lauma on torkuilla, tiskikone hurisee tyhjänä puhdistuspesuaan, kaappi on täynnä ravitsevaa ruokaa ja olo on niin kelvollinen, tunnollinen ja kunnollinen. Sopii taas taputella itseään olalle ja kehua kuinka fiksu ja pätevä äiti-ihminen olenkaan.

**

Suvi Kinos –trilogia odottelee pöydänkulmalla edelleen luetuksi tulemista, jäsentelin jo toissailtana Miehelle ääneen ajatuksiani Rättyän analyyseista. Pitäisi jonkinlainen arvostelu saada tuosta opuksesta aikaan, ja hiukan hirvittää: onko minulla, pelkällä harrastelijalla kompetenssia kommentoida akateemista tutkimusta. Enempi kuitenkin liikun mutu-pohjalla – mutta kaikesta en vain voi olla samaa mieltä. Lähtökohtaisesti jo minua häiritsee jako ns. "hyvään" (kanonisoituun?) lastenkirjallisuuteen ja populaariin sellaiseen – millä mittareilla nekin arvotetaan? Rättyä kirjoittaa kirjassaan lasten- ja nuortenkirjallisuuden murrosvuosista, modernista ja myöhäismodernista – ja kovin vähän mainitsee sellaisia esimerkkejä, joita itse olen – tosin kuluttajana vielä tuolloin – pitänyt merkittävinä, uuttaluovina. Mielipiteitähän ne toki ovat, ja kuten sanottua, oma teoreettinen kompetenssini on vähintäänkin ruosteessa, jos sitä koskaan on ollutkaan.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Voiko ylipäätään lasten- ja nuortenkirjallisuutta arvioida samanlaisilla mittareilla kuin aikuiskirjallisuutta? Aikuinen ei voi ryömiä lapsen nahkoihin kuulostelemaan, millaisia merkityksiä lapsi (nuori) lukija kirjalle antaa, mitä hän siitä saa. Esimerkkinä vaikkapa nämä Disneyn prinsessasatuhirvitykset, joissa vanhat tutut tuhkimot ja lumikit ovat muuttuneet imelän siirappisiksi häävalmistelutarinoiksi (totisesti tiedän tämän, Isosisko lukee tohkeissaan prinsessakirjoja). Tarinoista on kadotettu kaikki olennainen, hyvän ja pahan taistelu, sadunomaisuus, ainoana päämääränä tuntuu olevan todellisen oikean rakkauden löytäminen ja naimisiinpääsy. Aikuisena ja vanhempana olen sitä mieltä, että näiden tarinoiden maailmankuva on vääristynyt, tarinat antavat vääränlaisia roolimalleja... ties mitä, jokainen voi puhista omien mieltymystensä mukaan tässä vaiheessa. Mutta todellisuudessa, Isosisko katselee kuvia, iiiihania mekkoja ja prinsessoita, mutta hänen leikeissään touhuilevat Peppi Pitkätossu ja Heinähattu – eivät prinsessat. Hän ei tunnu sokaistuneen prinsessoista, eikä samastuvan niihin. Ehkä hän jollain tavalla – tällaisten tarinoiden kautta pystyy itse peilaamaan omaa minuuttaan, sitä että voi haaveksia prinsessuudesta ja silti olla anarkistinen peppi tai isosisko-heinähattu? Että on kuvitelmia ja todellisempia kuvitelmia? Ei kai silloin tällainen näennäisesti "huono" kirjallisuus olekaan aivan huonoa? Se kuitenkin synnyttää jotain – ja vaikka leikeissä olisikin prinsessa-aineksia, olisivat nuo tarinat kuitenkin jollain tavalla koskettaneet – eihän se voi aivan pahasta olla?

 

Tuntuu, että tässä perustelussa on jokin porsaanreikä, johon en pääse käsiksi.

 

Jollain tavalla kannatan ainakin lasten ja nuorten kohdalla sitä, että on parempi ruokkia mielikuvitustaan edes jollain, jonkinlaisilla teksteillä, kuin ei millään. Se kai tässä on pointtina – mutta sehän ei kirjallisuudentutkimusta tietenkään tyydytä. Kahdesta eri asiasta on kai kyse. Mutta funktionsa on kanonisoimattomallakin, m.o.t.