tarve kirjoittaa isoja ajatuksia tai isoista ajatuksista on suuri - vaan kun isot ovat karkuteillä. Viikonloppu meni niin arkisissa merkeissä - kauppaa, leivontaa, jalkapalloa, kyläilyä...
no peli-ilta sentään saatiin toimeksi.

**

Lapset kasvavat kuin varkain. Vielä hetki sitten minulla oli kaksi vaippaikäistä talossa, hikipäässä heitä puin ja riisuin, olin turhautunut ja halusin enemmän, nopeammin, toisella tavoin.
Nyt naperoita on kolme - ja kaksi heistä huolehtii itse itsestään: pukee, käy vessassa, syö - ja ilmoittaa itse mahdollisista hätätilanteista.
Pohdiskelimme herraHakkaraisen kanssa saunanlauteilla sinkkuelämä - lähinnä kaipaammeko sitä vaiko emme. Emme.
tai en minä ainakaan. Perheen perustaminen on aina ollut niin - ehkä jopa liian - itsestäänselvää minulle. Vaikka perhe-elämä on ollut (tulee olemaan) kaikkea muuta kuin mitä kuvittelin, monin verroin vaikeampaa, väsyttävämpää, erilaisempaa, se on kuitenkin sitä mitä olen halunnut.
Kummallista oli viikonloppuna katsella omia lapsuuskuvia: niitä kireitä seitkytluvun vaatteita: oranssikeltaisruskeata, keinokuituja - ja tajuta se, että omat vanhempani olivat silloin samanikäisiä kuin minä nyt. Että heillä on ehkä silloin ollut samanlaisia ajatuksia, tarpeita, toiveita, haaveita kuin itselläni. Se tekee heistä vähemmän vanhempia ja enemmän ihmisiä. Melkein kuin tuttuja.
Se, jota olen pitänyt erehtymättömänä äitinä kutistuu hiljalleen ikätoveriksi. Naiseksi, jonka haluaisin tuntea ei-äitinä.