verstaalla taas - tekemässä viikottaiset numeronnäpyttelyt. Ensi viikolla jo kunnon töissä. Ja kun ei näpyttelyitä ollut kuin nimeksi, bloggaan oikein sydämeni kyllyydestä. (Ja olen niin rehellinen etten laita tätä työajaksi)

Koko kesän olen kahdenvaiheillut tämän blogin kanssa. Kirjoitusaiheet ovat olleet vähissä. Aika on ollut vähissä. Inspiraatio on ollut vähissä. Lukijat ne vasta vähissä ovatkin. Ja kuitenkin, kerran toisensa jälkeen palaan tänne ja yritän raapia jotain, edes jotain pientä paperille (no joo-joo, olen sitä sukupolvea joka ei ikinä opi luonnikkaasti sanomaan "päätteelle") Jollain tavalla tämä kirjoittaminen on luisunut sormien välistä vähän samalla tavalla kuin kesäkin. Puolihuolimattomasti, urautuneesti.
Lapset rakastavat rutiineja. Sitä että päivät toistuvat samanlaisina, ennustettavina, muuttumattomina. Mutta aikuiselle ei siitä riitä huumoria revittäväksi. Samat lapset hiekkiksella päivästä toiseen omien lisäksi. Samat aikuiset. Samat jutut.
Niin paljon kuin rakastankin herraHakkaraista, Pomppivaa sovinistia ja vaimoaan - niin kyllä aika vähiksi jutunaiheet käyvät kun joka päivä kyykötetään samoissa asemissa, huomauttelemassa kerran toisensa jälkeen "kengät jalkaan ja hattu päähän, nyt heti!". Ja silti kesä on ihan parasta.
Mutta ei siitä kyllä kirjoitettavaa löydy.

Parisuhde-juttu: eilen illansuussa, kun oikein otti päähän, kysyin herraHakkaraiselta, onko hällä oikein terävää paperiveistä. Ei ole. No pitäiskö sit lähtee terassille?
Veivasin sämpylätaikinan ja pistin sen nousemaan. Soitin äitikullalle: onko hällä oikein terävää paperiveistä. Ei ole. Mutta hän voi tulla lapsenvahdiksi jos meette terassille.
Ei menty. Lähdettiin kävelylle metsään. Keräsin kaksi heinällistä metsämansikkaa ja ajattelin että juodaan ne kuoharin kanssa. HerraHakkarainen lätisi lapsuusmetsämuistoja katkenneista suksista. Kotona pantiin kuoharit kylmään ja hoideltiin normaalit iltanukutusrutiinit. Kun kauhukolmikko vihdoin simahti, ei kummankaan enää tehnyt mieli pisaraakaan kuoharia. Nukahdin herraHakkaraisen armeijamuisteloihin. Onkohan sillä dementia tulossa kun se noin kelaa menneitä?
Miten voi kaksi ihmistä puhua niin eri asioista ja silti kokea syvää yhteisyyttä?

Olen lukenut  kasvatusaiheista kirjallisuutta taas vaihteeksi. Noin niinkuin elävöittämis- ja kertailumielessä. Joko tulen vietävän kiukkuiseksi ja masentuneeksi siitä, etten ole niin mallikelpoinen äiti kuin minun pitäisi olla. Tai vietävän ylimieliseksi siitä, että nämä asiat osaan jo. Ja kuten tiedämme, se on varmin tie turmioon. Ylimielisyys siis.
Lapset päättivät jo viikonloppuna että tänään juhlitaan martan - Pikkusiskon unikaverin - nimipäiviä. Lisäsin pökköä pesään, ja pistin kauhukolmikon eilen leipomaan kakkua sankarille. Tytöt touhusivat ihan innolla. Isoveli vetelehti taktisen näppärästi paikalle suunnilleen siihen aikaan kun jaettiin leipurinpalkkana taikinatikkarit.
Tänään ruuan päälle lapset viettivät mehu-kakkuhetken lastenhuoneessa  - ja nimppareiden varjolla saatiin vähän raivattua lastenhuoneen kaaostakin. Pitihän ennen kestejä vähän siivota!
Lapset ovat jotenkin ihanan kirjaimellisia. Itse olisin naperona ollut ikionnellinen tällaisista oikeista leikkikutsuista. Nämä olivat jotenkin tyrmistyneitä: kun eiväthän unilelut mitään oikeaa kakkua syö, minä kakkuineni jotenkin vesitin kemut. Heidän piti tarjota paperikakkua. Ja ryhtyivät siis puuhaamaan uusia kutsuja.

Metsämansikan tuoksu on aito kesän tuoksu.