päätä on särkenyt koko aamun. Ja eilisen illankin. Nyt olo on hutera mutta siedettävä - kun riittävästi troppaa, pysyy tolpillaan. Vaikka sitten ottaakin päähän sekä kirjaimellisesti että kuvannollisesti. Mutta pakko oli verstaalle tulla, sillä: ta-daa! Maalivahtihanskamies oli keskuudessamme jälleen! Palaveerasimme "korkeintaan kakskytminuuttia, lopetetaan ennen kymmentä" eli tosiasiassa reilun tunnin ja lopetimme lähempänä yhtätoista.
Puhuimme enimmäkseen asiaa. Mutta myös mm. luovasta kirjoittamisesta, yliopistopolitiikasta, Pro Finlandia mitaleista (arvatkaa kuka tahtoo sellaisen itselleen palveluksistaan suomalaiselle yhteiskunnalle - vinkki: en minä)
Kaikkihan me haluamme tunnustusta itsellemme, oikeutusta olemassaolollemme. Palasen kuolemattomuutta. Maalivahtihanskamiehellä oli minulle myös otsikko tulevalle kirjalleni. Sillä ehdolla että mainitsen hänet esipuheessa. Kiitos kaunis - mutta oikeastaan se on hänen kirjansa ja aiheensa. Vaikka voisin minä sen kirjoittaa. Ehkä. (Otsikko oli tyyliä Elämäni maalivahtihanskamiehenä)(minun kirjastani tulee tällä vauhdilla Elämäni maalivahtihanskamiehen liepeillä)
Kun hän lähti, hän huikkasi mennessään: "Toivottavasti et Piällysmiäs pahastunut kun ohitin sut ja hoidin asiat suoraan m:n kanssa." Melkein näin ajatuskuplan Piällysmiähen pään yläpuolella. Mutta koska viattomat ja vaikutuksille alttiit ihmissielut saattavat lukea tätä, jääköön sanomatta mitä kuplan sisältö oli. Piällysmiäs kestää maalivahtihanskamiestä heikommin kuin tällainen rautahermoinen ja salahuvittunut naisihminen.
Annoin hänelle (lainaksi) kappaleen antologiaa. Saankohan sen takaisin? Onkohan siinä samanlaisia, raskaalla ikääntyneen miehen käsialalla tehtyjä merkintöjä kuin tänään saamissani papereissa?

Päänsärky nostattaa hirvittävän makeanhimon.
En jaksanut lukea bussissa tullessa, vaan katselin ihmisiä. Meistä seuraavalta pysäkiltä nousi kyytiin Natkuttaja. Täti naapuritalosta, muistuttaa etäisesti Johannes Virolaista ulkonäöltään enkä ole koskaan kuullut hänen sanovan mitään positiivista. Hänellä on läpitunkeva ääni, taipumus kritisoida, arvostella ja valittaa kaikesta sekä ruotia sairauksia bussissa. Tänään hänellä ei ollut juttukavera yli puoleen matkaan. Sitten pääsikin jo natisemaan julkisivurempan aiheuttamasta tamppaus-ja-pyykinkuivauskriisistä. Kun remppakoneiden tieltä on raivattu kaikki kuivaus- ja tamppaustelineet.
Kouluvuosina samassa bussissa siskon ja minun kanssa kulkivat Herkko ja Lissu. Herkko oli pitkänaamainen, pystytukkainen nuorehko mies, joka tuli bussiin meidän kulmiltamme. Lissu tuli kyytiin puolesta matkasta. Herkko tuli kyytiin siinä vaiheessa kun bussi oli jo täynnä, joten hän joutui seisomaan ja Lissu tuli aina hänen viereensä. Arvelimme siskon kanssa että Lissu oli ehkä hammashoitaja. Lissu oli pirtsakka, mutta tukastaan vähän havukka: värjäys oli hiukan pielessä. Lissu oli Herkkoa hieman vanhempi. Herkon ammatista ei ollut havaintoa, mutta he työskentelivät samassa paikassa. Hammaslääkäri Herkko ei kuitenkaan ollut. Herkolla oli hevosmaisesti hirnahteleva nauru ja hän oli kuumana Lissuun (vaikka me viattomina koululaisina emme tietenkään käyttäneet moista sanaa). Bussimatkalla Herkko kertoili hauskoja juttuja ja Lissu kikatti niille sirpakasti.  Herkon ja Lissun kädet olivat aina ihan lähekkäin, kosketusetäisyydellä kun he ottivat tukea bussin tangosta. Lissulla oli ehkä poikaystäväkin, mutta ei silti pannut pahakseen Herkon hirnahteluitakaan. Jos paikkoja vapautui he istuivat aina vierekkäin. Minä jäin pois ennen heitä.
Mitä mahtaa heille kuulua nykyään?