Eilisen eskarivanhempainillan jälkeen on  jo kaksi kolmesta vanhempainillasta takana.
Tänään on syksyn viimeinen rutistus sillä saralla: Isoveljen luokan ja koulun vanhempainilta, luvassa Isoveljen mukaan kuulemma "erittäin selväsanaista asiaa luokan käyttäytymisestä". Syksyn alku on ollut melkoisen levotonta - jopa Isoveli, jota yleensä ei mikään häiritse - on valittanut levottomuudesta, nenäkkyydestä, röyhkeydestä ja kiusaamisesta.

Muistan kuinka paljon kuudesluokkalaisena otti päähän kun muutimme pieneltä paikkakunnalta kaupunkiin ja jouduin kylmiltäni lähiökouluun. Joka ikinen päivä pelkäsin ja inhosin sitä yhtä tiettyä tyyppiä - sitä samaa jota meidän opettajammekin pelkäsi.
Kokeissa oli rauhallista vastaamisaikaa niin kauan kuin siltä tyypiltä meni etsiä koepaperistaan se rivi, johon nimi kuului laittaa ja vaivalloisesti punnertaa nimensä noin suunnilleen sille riville.
Minä tulin koulusta, jossa opettajaa teititeltiin, jossa jokaisen selkäytimeen oli iskostettu: "nouse ylös kun nimes sanotaan ja vastaa kun kysytään!
Noustiin.
Vastattiin.
Molemmat jalat lattiassa ja kuuluvalla äänellä.

Sympatiani ovat kaikessa Isoveljen puolella - ja voin kuvitella hänen vetäytyvän entistä syvemmälle omaan maailmaansa. Vaikka kerrottavaa ja jaettavaa, kiinnostavaa ja innostavaa tietoa olisi kuinka.
Onneksi Isoveljellä on tarmokas miesope, ei mikään vastavalmistunut hiirulainen. Ja onneksi tällä opella on käytössään pedagoginen kikka poikinensa: vanhempainillan tiukkasävyinen keskustelu on vain yksi niistä.
Hitusen verran sydänmensyrjää silti särkee: poikanen oli kirjoittanut hienon aineen, jota ei ollut halunnut ääneenluettavaksi - ilmeisesti huomionherättämisen ja kiusaamisen pelossa.
Surullista, ettei voi uskaltaa päteä siinä, missä on hyvä (tai ainakin poikkeuksellinen), surullista että täytyy mieluummin olla huomaamaton.
 

**

Olen aamuisin bussissa lueskellut Jaakko Heinimäen ihanaa kolumnikokoelmaa Vapahtajan varpajaiset. Päivä alkaa heti hyvissä tunnelmissa: olen hyrissyt hyväntuulisesti Neljälle hoolle (hyödyttömyys, hitaus, huumori, hiljaisuus), nautiskellut viinistä raittiusmiehen kanssa ja vähän niiskuttanutkin pienille joulukuvaelman päätähdille.
Nautin suunnattomasti Heinimäen huumorista ja kirjoitusten sävystä, ehkä ottanut jotain opiksenikin, ainakin saanut aamuuni ajateltavaa.
Neljää hoota ainakin pitäisi elämässään viljellä, runsain määrin.
Tai ei pitäisi, neljää hoota ei voi pakottaa - sen olen oppinut.
Neljälle hoolle on annettava tilaa. Niiden on annettava tapahtua, niissä on voitava kellua mukana.