Silmäilin muutamia pienten lasten äitien blogeja... uhmaiästä, väsymyksestä. Vaikka nyt kahden vuoden ikäero kahdella vanhimmalla tuntuu aivan loistavalta, se ei totisesti ollut sitä silloin kun esikoinen oli kahden ja vauva vastasyntynyt. Joku äideistä kirjoitti, että yrittää laskea viiteen, ettei hermostuisi, yrittää päättää, että tänään on hyvä päivä, että tänään ei kimmastu. Muistan pelottavan elävästi sen voimattoman väsymyksen tunteen, omasta itsestä vieraantumisen ja kaiken alla jyllertävän murheen siitä, mitä itselle on tapahtumassa. Miten oma ote saattaa lipsua, ja palautuuko koskaan mikään entiselleen.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Pieni käänne ainakin omalla kohdallani oli se, kun vauva oppi syömään muutakin kuin äitiään – anteeksi vain kaikki imetysfanaatikot ja –oppineet, niin luonnollista kuin lapsen rintaruokinta onkin, se ei silti välttämättä henkisesti sovi kaikille. Enkä tarkoita pelkästään sen sitovuutta, sitä, kuinka lapsen tahdissa imettävän äidin elämänpiiri pienenee vauvan mittoihin. Se on tavallaan hyväkin asia, äiti ja vauva tarvitsevat oman yhteisen aikansa.

 

Ei, tarkoitan sitä, että oikeasti hormonitasapainot tai mitkälie voivat heitellä tai kenties asettua sellaisiin lukemiin (mistäpä minä tietäisin mitä), että äiti tuntee vieraantuvansa itsestään, katoavansa jonnekin äidinmaitotahmaan. Esikoisen kohdalla se itsestä vieraantuminen, se että kehooni oli muuttanut asumaan joku mielipuoli joka oli piilottanut minun ajatukseni ja tapani suhtautua asioihin, oli todella pelottavaa. Kakkosen kohdalla se oli tutumpaa, mutta ei yhtään sen helpompaa kun uhmis pörräsi jaloissa, eikä ollut minkään valtakunnan praktiikkaa sellaisen käsittelemiseksi ja oli vielä väsynytkin kaiken lisäksi. Nyt kolmannen kohdalla se oli odotettavissa ja vähän siedettävämpääkin, mutta omaksi itsekseni muutuin vasta kun kuopus palasi (ilmeisen helpottuneena hänkin) pulloruokailuun.

 

Näistä asioista ei vain sovi puhua, imetys kun on niin pop. Esikoisestani alkaen ja edelleekin suhtaudun vähintäänkin varauksella koko imetysideologiaan. Sitä mieltä kyllä olen, että imetystä tulee mahdollisuuksien mukaan tukea ja siihen kannustaa, onhan se halpaa-helppoo-nopeeta ja luonnollista – mikä lienee kaikkein tavallisin slogan. Mutta kuitenkin: hiukan tervettä järkeä, kiitos! Täällä kuitenkin eletään puhtaan veden ja erittäin tasokkaan elintarviketuotannon elämää: vaihtoehtoiset ruokintatavat eivät voi olla kovinkaan paljoa huonompia kuin se aito ja alkuperäinen.

 

Ehkä eniten tässä imetyshössötyksessä ottaa päähän se, että viralliset tahot eivät voi suositella tutin käyttöä tai tuttipullon käyttöä, tai että äidinmaitokorviketta ei saa mainostaa. Jotenkin stalinistista meininkiä: ei se "väärä" asia vaikenemalla katoa tai se, josta puhutaan muutu totuudeksi. Underground-tuttipulloilijat ja tutinkäyttäjät vain kokevat vielä vähän lisää syyllisyyttä. Eivät he silti mihinkään katoa, ei vauvan imemisentarve lopu jonkun neuvolatädin tai who:n suositukseen. Jotenkin, ja tässä on haastetta fiksummallekin ihmiselle – pitäisi imetyksen olla niin itsestään selvää, ettei sen vaihtoehtoja tarvitsisi piilotella, ja ettei niihin turvautuvan tarvitsisi tuntea toimivansa valtavirtaa vastaan. Vasta silloin, kun imetys on oikeasti luonnollinen ja määrätyllä tavalla itsestäänselvä asia meidän maailmassamme, vasta silloin voidaan tuttipulloista ja korvikkeistakin puhua ääneen. Se edellyttää muutosta suhtautumistavassa omaan kehoon, se edellyttää muutosta valtavalistuksessa. Se lähtee ehkä siitä, että imetystä ei tarvitse puolustella sanalla "luonnollinen" – koska ehkä jo tämän sanan käyttö itsessään etäännyttää meidän luonnollisesta.

 

hmh... tarkoitukseni oli kai kirjoittaa pikemminkin uhmaiästä ja väsyneistä äideistä. En tosissani aikonut ryhtyä sohimaan tätä muurahaispesää. Jos nyt joku tuntee tarvetta kommentoida, niin please, jättäkää viitteet valtavirtasuosituksiin ja muihin lähteisiin tekemättä – tätä asiaa ratkotaan vielä tunteen tasolla, ei siitä mihinkään pääse.