Istuin aamulla nieleskelemässä kyyneleitä Pikkusiskon päiväkodin jouluhartaudessa.
Melkein kaikki lapset rauhoittuivat kuuntelemaan enkelikellon hiljaista helinää ja katselemaan niin tuttua seimikuvaelmaa.
Ihan vielä en itse ollut valmis avamaan oveani kokonaan joululle: vielä tämä työpäivä, muutaman tunnin rypistys. Sitten.
Sitten saan keskittyä rakentamaan meille joulua, siivoamaan sen minkä jaksan ja haluan, koristelemaan, leipomaan, laittamaan ruokaa, sitä kaikkea omalla tavallani. Meidän tavallamme.

Naperot esittivät eilen kaikkia mahdollisia perinteitä ja rajoja rikkoneen tiernapoikaesityksen pehmoleluillaan, ilman lauluja ja melkoisen hihityksen säestämänä.
"Hoo, miksi olet noin sininen?"
... "koska olen sotinut turkkia ja tattaria ja pippuria vastaan"...

**

Tulevat päivät haluan piehtaroida joulussa, nauttia valmisteluista, keskittyä ottamaan juhlan vastaan.
Niin pitkältä ja ajoittain raskaaltakin kuin tämä syksy on tuntunut, on nyt jokainen sisääntehty ylityötunti ja jokainen sunnuntaiaamun pieni työkeikka vaivansa arvoinen: minulla on aikaa ja mahdollisuus muutamaksi päiväksi syventyä puuhiini.
En tänäkään vuonna hinkkaa jalkalistoja hammasharjalla; tärkeämpää on tunne omasta valmistautumisesta.
Keskittymisestä.

*

Luin hyvän artikkelin uskonvapaudesta: olemmeko siirtymässä uskon(non)vapaudesta kohti pakko-uskonnottomuutta?Jos meidän pitäisi riisua näkyvästä kulttuuristamme kaikki kristilliset symbolit, mitä meille jäisi? Millainen olisi vaikkapa Suomen lippu?
Pohdiskelin sitä kävellessäni jouluhartaudesta bussipysäkille: vapaus johonkin on laajempaa kuin vapaus jostakin. Vapaus johonkin antaa mahdollisuuksia.

Tulin töihin, ja totesin että joinain päivinä myös vapaus jostakin on suunnattoman tärkeää.
Vapaus työstä.