aloin jo väsätä tuonne kommenttilaatikkoon kirjoitusta, oli niin hyvin juttuja siellä (ks. edellinen merkintä+kommentit!), mutta täytyy jatkaa ihan tässä. Olisi muuten paisunut sellaisiin mittoihin - ajatukseni kun alkoi rönsyillä.
Aloin pohtia leikkiä ja erityisesti poikien leikkejä - kommenteissa kun pohdittiin esim. sotaleikkien merkitystä pienille pojille.
On selvä, että hurjat leikit, sodat ja pyssyt, kuuluvat poikien maailmaan, ja tämän olen tiedostanut ja tajunnut jo kauan sitten. En ole mitenkään innokas hankkimaan naperolle sotatarvikkeita leluiksi, mutta en ole myöskään totaalikieltoa niille antanut. Pojalla on pyssynsä ja miekkansa ja aina joku karahka aseena, kun sitä ulkoleikeissä tarvitaan. Legoista on väsätty "pyssäytyskonetta" (n. 3-vuotiaana) ja viimeisin taisi olla joku "magneettiase" (avaruusaluksen näköinen hökötys, josta sojotti jättiläismagneetti).
Lapsen leikki on minulle pyhä, ettei siihen pidä aikuisen mennä sekaantumaan, sanomaan vaikka "ei noin voi olla" tai "ei tollasta voi tapahtua" tai "leiki toisin", eikä leikkiä pidä myöskään rajata esim. säännöllä, jonka mukaan voi leikkiä vain yhdellä lelulla kerrallaan. Meillä esim. aikuiset eivät osallistu lasten leikkeihin (korkeintaan teatteriesitysten yleisönä tai kahvinjuojina), emmekä myös yleensä ehdota leikkien aiheita. 
Leikki on ilman muuta lapsen työ, etuoikeus ja rentoutumiskeino. Hyvä leikki on keskittynyt, jatkuva, etenevä - olkoon sen aihe mikä hyvänsä. Leikin aihe voi olla sota tai muu hurjuus, ja siihen voi kuulua rajujakin elementtejä. On kuitenkin eri asia leikkiä hurjasti kuin kopioida väkivaltaisia käytäntöjä tilanteessa, jossa ei ymmärrä sen vaikutusta ympäristöönsä. On eri asia nuhjata ja painia kuin hermostua painileikistä ja vetäistä kaveria teeveestä tutulla karatekidpotkulla päähän. Lapsi ei voi ymmärtää "sadun" ja "toden" eroa eikä siis arvioida tekojensa seurauksia. Jos tiettyyn toimintaan tulee "huonoja" esimerkkejä telkkarista, tietokonepeleistä, kirjoista, eikö silloin ole vanhemman tehtävä varjella lasta liialliselta kuormitukselta? Siksihän meillä on ikärajoja elokuvissa ja peleissä. Miksen siis voi vanhempana antaa ikärajaa sarjakuvillekin?
Myöskään mielestäni aikuismaailman (vaikkapa telkkariohjelman) kopiointi sellaisenaan ei ole leikkiä - leikki on vapaata ja spontaania ja elävää, muuttuvaa. Se voi ottaa elementtejä aikuisten maailmasta, mutta muokaten, elävästi. Jonkin tietyn asian toistaminen jatkuvasti leikissä voi olla merkki siitä, että jostain syystä tämä asia askarruttaa lasta syvästi. (esim. Isosisko leikkii jatkuvasti päiväkodin kevätjuhlaa, mahdollisesti työstää etukäteen jännitystään?) Raakojen väkivaltaisten mallien toistaminen leikeissä ei ole leikkiä puhtaimmillaan (mielestäni), sillä leikissä hurjuus, pelko ym. tunnetilat syntyvät pikemminkin tunnelmasta kuin suorasta toiminnasta. Leikki jossa kajotaan vahingoittavalla /vaarallisella tavalla toisen fyysiseen koskemattomuuteen, on sellainen, jossa aikuisella on oikeus -velvollisuuskin -  puuttua tilanteeseen, ehkä ohjailla leikin kulkua tai vähintäänkin seurattava sen kehittymistä ja tarvittaessa varjeltava leikkijöitä.
(Lukusuositus: Enkeliprinsessa ja itsari liukumäessä!)
Ja koska koen, että poika nyt toiminnassaan lähinnä jäljittelee hänelle ja ympäristölleen vaarallisia sarjakuvista tutuksi tulleita visuaalisia malleja, haluan rajoittaa niiden lukemista, haluan antaa hänelle aikaa kypsyä ja kasvaa.
On eri asia leikkiä hurjasti kuin joutua kasvotuksin liiallisen hurjuuden kanssa.