Matka lähestyy.. pakkaan unissani ja suunnittelen pakkaamista valveillani. Unissa pakkaaminen pelasti luultavasti keskolapainajaisilta – eilen illalla telkasta tuli keskola-aiheinen englantilainen elokuva, jolle annoin kymmenen minuuttia. Pienen ruskean pinkeän, hengityksessään kamppailevan rintakehän näkeminen ja valvontamonitoreiden piippaukset olivat liikaa. Kertakaikkiaan. Vieläkin.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Pakkaaminen tai keskola, joka tapauksessa aamulla tuntui siltä, että olin yöllä uinut neljä kertaa neljänsadan sekauintiviestin yksinäni. Piehtaroineelta. Siltä ettei pää ollut koko yönä osunut kertaakaan tyynyyn.

 

Matkaa varten väkersimme lasten kanssa rantapyyhkeitä vohvelikankaasta. Isosisko näpersi kuvioita keskittyneesti ja iloisesti, nelivuotias. Olin arvellut ettei keskittymiskykyä olisi riittänyt hetkeksikään, saati mielenkiintoa. Isosiskon pyyhkeessä on seitsemän eriväristä raitaa, kauniisti sommiteltuna, siististi ja huolella tehtynä.

En ole käsityöihminen, mutta viisi kuvioitua rantapyyhettä kolmessa päivässä, viimeistelyä vaille valmiina... ei hullumpaa. Varsinkaan kun ompelukone – kuten tavallista – teki tenän. Vai onko ihan normaalia että masiina ilmoittaa alalangan loppumisesta katkaisemalla neulan?

Olen entistä vakuuttuneempi siitä että kaikessa korkeamman luokan teknologiassa on humanistitunnistin, joka aistii pelon ja epävarmuuden ja alkaa sen jälkeen käyttäytyä kummallisesti ja tavallista ihmistä piinaavasti. Tietokoneet menevät selvitystilaan ja ompelukone alkaa tikata pistoja, joita sen yksinkertaiseen ohjelmistoon ei pitäisi kuuluakaan.

 

Istuimme eilen Isosiskon kanssa lastenhuoneen lattialla kumpikin käsityömme kanssa. Kuuntelimme Semmareita ja laulelimme, jutustelimme. Isommat alkavat olla jo siinä iässä, että heidän kanssaan voi viettää aikaa toverillisesti. Aikaa jää muuhunkin kuin perushoivaan. Heidän kanssaan voi oleilla. Heidän seurastaan voi nauttia.