koukkasin eilen kotimatkalla kirjaston kautta.
Jo bussissa aloitin omakustanteisen julkaisun lukemisen: kirjanen oli erään äidin koonti kahden autistis-dysfaattisen poikansa varhaisvuosista. Asia itsessään oli kiinnostava, mutta kauniistikin sanottuna tämä kirjanen olisi hyötynyt tomerasta kustannustoimittajasta, joka olisi yrittänyt saada tarinan jonkinlaiseen kuriin ja järjestykseen. Jonkinlainen tarinallinen kaari, sisäinen kurinalaisuus ja kronologia olivat kokonaan hukassa. Päällimmäiseksi vaikutelmaksi jäi mielikuva melkoisen persoonallisesta perheestä ja haasteellisista lapsista.
Nyt kirjan tarina hukkui jonnekin äidin kertoman vuolauteen, ja luin kirjan loppuun vain siksi että se oli niin kiehtovan epätavallisen erikoinen.
(luen myös aika ajoin Danielle Steelen hömpää vain siksi koska se on niin toivottoman huonoa.)

Pengoin kirjastosta käsiini oikeastaan aivan toista kirjaa, kun löysin Sydänlasten ja -vanhempien yhdistyksen kustanteen Tarina Sydänlasten selviytymisistä.
Näin vuodenvaihteen lähestyessä Pikkusiskon ensipäivät, keskolassa koetut tunteet, koko ensimmäisen vuoden elämäämme leimannut suuri ehkä nousevat aina pinnalle. Siksi tämä kirja ei ollut kovinkaan fiksu valinta, ainakaan viime töiksi illalla luettavaksi. Luettava kuitenkin oli, taas kerran kiitollisena siitä miten vähällä lopultakin pääsimme. Olemme päässeet.
Äitien tunteet, riippumatta syystä jotka ovat vastasyntyneen tehohoitoon vieneet, ovat aina samoja, hyvin vahvoja. Useammassa kuin yhdessä kirjoituksessa kuvattiin tunnetta, jonka itsekin elävästi muistan: miten suuri oli tarve kaapata lapsi omaan kainaloon, halu viedä kotiin oman peiton alle turvaan kaikelta siltä pelottavalta, josta koko pieni elämä riippui. Ja sen hiljainen tunnustaminen, että niissä vieraissa käsissä, kaikista niistä laitteista riippuvaisena, oli lapsen ainoa mahdollisuus.
Eihän uni tällaisessa sielunmyllerryksessä pääse tulemaan, vahingossakaan.

Oli siis jatkettava lukemista. Nyt työn alla on David Robertsonin Kirjeitä tohtori Dawkinsille.
Kirja koostuu kymmenestä avoimesta kirjeestä yhdelle maailman tunnetuimmista ateisteista, tohtori Dawkinsille. Kirjoittaja käy keskustelua Dawkinsin (pää?)teoksen Jumalharha kanssa.
Nautin tekstin soljuvuudesta, hienovaraisesta mutta varsin piikikkäästä huumorista (joka oletettavasti kadottaa käännöksessä paljon), ja erityisesti nautin siitä, miten yksinkertaisin, itsestäänselvin ja ymmärrettävin perustein Robertson osoittaa Dawkinsin teesien onttouden.
Dawkinsiani en (vielä) ole lukenut, mutta oletan sen olevan hiukan ylimieliseen ja tekotieteelliseen sävyinen pamfletti, josta tällainen asioista juurikaan tietämätön lukija aistii onttoutta, mutta ei pysty tarttumaan kiinni perusteluiden heikkouteen.
(samanlainen tunne herää kun lukee muuatta paljonpuhuttua perussuomalaisedustajan blogia. En mainitse nimiä, enkä linkitä, koska en halua millään tavalla joutua osalliseksi onttoon, pilkkuihinpuuttuvaan keskusteluun)
Kirjeiden konstailemattomuus on kertakaikkisen kaunista luettavaa.
Jostain syystä minua huvittaa aivan suunntattomasti Dawkinsin kirjan luvun neljä otsikko "Miksi miltei varmasti Jumalaa ei ole"
Suosittelen, mikäli aihepiiri vähääkään kiinnostaa!

*

Kirjahyllyssä luetuksi tulemista odottavat vielä Monty Pythonin maailma Monty Pythonin mukaan ja Kirjeitä lapsiperheestä.
Menin lainaamaan helppoa hömpettä ja tulin ulos tietokirjapuolelta.
En ole kiihkomielinen Monty Python -fani, joten jännittää mitä kirjasta saan irti. Odotan näiltä komiikan virtuooseilta kuitenkin paljon myös kirjallisessa muodossa.
Oma Python-suosikkini on ehdottomasti Spanish Inquisition (toivottavasti tuli kirjoitettua oikein!), ja ehkäpä myös Ministery of Silly Walks. (ja äkkiä tulee mieleen myös ainakin puolentusinaa muuta loistavaa sketsiä...!)

Joulunpyhiksi on pakko löytää hömpettäkin!