tuleeko ihminen empaattisemmaksi aikuistuessaan?
Luulen niin.
Ehkä siksi, että hiljalleen oppii huomaamaan ettei maailma olekaan mustavalkoinen, eikä kukaan ole suojassa Elämältä. Isolla tai pienellä alkukirjaimella.

Olen ajatellut etten ole kovin em- enkä sympaattinen. Mutta ehkä olen ihan vähän.
Syystä taikka toisesta, ajatukseni ovat viime päivinä olleet kovasti isomman kummipojan luona.
Ihan uniin asti.
Olette ajatuksissani! 

*

Isosisko suunnittelee kuumeisesti syntymäpäiviään, kutsuvieraslista elää lähes minuutti minuutilta. Erityisen suurta päänvaivaa tuottavat kaverit, jotka haluaisivat tulla mukaan juhliin, mutta jotka eivät oikeastaan ole kavereita, saati sitten ystäviä. Voiko heidät sivuuttaa ja millä perusteella?
Isosisko tuntuu muutenkin tekevän jo henkistä irtautumista luokastaan: syksyllä on koulunvaihto edessä, nykyinen luokka jää taakse. Viime syksyllä luokan ystävyyssuhteet aiheuttivat melkoista päänvaivaa typykälle, nyt tilanne on selvästi rauhallisempi, ja aikaa vietetään oikeasti tärkeiden kavereiden kanssa.